Iltavuoro Ruukin palvelutalossa Karjaalla on alkanut rauhallisesti. Osa asukkaista istuu television ääressä, muutama kaipaa menevämpää tekemistä. Hattupäinen nainen lähestyy Abdullah Al-Rammahia, 29, ja Abdullah tarttuu hänen käteensä. Alkaa ruotsinkielinen laulu, jonka sanat jäävät kuulijalle epäselväksi.
– En tiedä, mitä se tarkoittaa. Hän laulaa samaa laulua aina uudestaan ja minä laulan mukana, Abdullah kertoo.
Nainen vaikuttaa tyytyväiseltä ja jatkaa käyskentelyä palvelutalon yhteisissä tiloissa.
Hoitotyö muistisairaiden vanhusten parissa ei ollut ensimmäisen vaihtoehto, jota Abdullah mietti, kun hän kahdeksan vuotta sitten saapui Irakista Suomeen.
– Kun näytät tältä, hän sanoo ja osoittaa tummia hiuksiaan ja kulmakarvojaan, ei vaihtoehtoja valitettavasti ole kovin paljon, hän sanoo.
Myös yksi Abdullahin veljistä ja tämän vaimo työskentelevät Suomessa hoitoalalla. Abdullah kertoo saaneensa työn kautta ystäviä ja myös itse työ tuntuu nyt syvästi merkitykselliseltä.
– Minun oli alussa vaikea hyväksyä, miten Suomessa vanhoja ihmisiä kohdellaan. Monet asukkaat ovat todella yksin, joitakin ei käy kukaan koskaan katsomassa. Meidän kulttuurissamme vanhat ihmiset ovat kaikkein arvokkaimpia, he ovat antaneet meille nuoremmille kaiken ja meidän tehtävämme on pitää heistä huolta loppuun asti.
Ruotsinkielisiä hoitajia tarvitaan
Abdullahin kanssa vuorossa vanhuksia hoitavat Kerstin Uggelberg ja Gun Holmberg. Molemmat ovat jääneet jo aikaa sitten eläkkeelle, mutta keikkailevat edelleen. Heillä on pelkkää hyvää sanottavaa nuoresta työkaveristaan.
– Asukkaat ilahtuvat, kun Abbi tulee paikalle. Meidät nähdessään he usein pettyvät, että äh, vanhat tädit. Abbi tulee toimeen kaikkien kanssa, hänen huumorintajunsa osuu yksiin vanhusten kanssa, Gun sanoo.
Hän kertoo aloittaneensa vanhustyössä aikoinaan 16-vuotiaana. Pitkä ura antaa näkökulmaa tarkastella nykymenoa.
– Ennen työpaikoilla oli pysyvyyttä, tunsimme toinen toisemme, toistemme lapset ja lapsenlapset. Nyt työntekijät vaihtuvat jatkuvasti.
Vuosikymmenten aikana työtä on tullut lisää, ja se on muuttunut fyysisesti entistä raskaammaksi. Asiakkaat tarvitsevat entistä enemmän hoitoa ja usein toimenpiteisiin tarvitaan kaksi hoitajaa. Tavallista on myös se, että vuoroista puuttuu työntekijöitä.
Kerstin arvelee, että hoitajapula korostuu entisestään ruotsinkielisillä alueilla. Ruukin palvelutalossa valtaosa asukkaista on ruotsinkielisiä. Suomea tarvitaan työssä jonkin verran. Sen verran Abdullah sitä puhuu.
– Kun tulin Suomeen, minulle sanottiin, että kannattaa opetella ruotsi. Silloin on mahdollisuus hakea töitä Ruotsista ja myös muista pohjoismaista, vaihtoehtoja on enemmän. Se kuulosti järkevältä.
Työsuojeluvaltuutettu ja luottamusmies Elena Nyman kertoo tutustuneensa Abdullahiin, kun tämä vielä opiskeli lähihoitajaksi. He työskentelivät samassa ryhmäkodissa noin vuoden.
– Tykkäsin Abbin tavasta kohdella asiakkaita. Hän tykkää laskea leikkiä ja viihdyttää heitä. Samaan aikaan hän on valtavan tunnollinen. Minun ei tarvinnut koskaan kysellä perään, onko jokin asia tehty. Hän teki aina kaiken sovitusti.
Tulevaisuus yhtä sumua
Abdullah kertoo saapuneensa Suomeen vuonna 2015. Tuona vuonna Suomeen tuli ennätyksellisen paljon turvapaikanhakijoita, yli 30 000, joista suurin osa Irakista. Maan tilanne oli hyvin epävakaa ja syitä paeta lukuisia.
Sanojensa mukaan Abdullah on kotoisin Najafin kaupungista maan keskiosista. Se on asukasluvultaan noin Joensuun tai Kouvolan kokoinen kaupunki. Matkaa pääkaupunkiin Bagdadiin on alle 200 kilometriä. Irakissa asuvat edelleen hänen vanhempansa ja neljä sisarustaan perheineen.
Abdullah ei halua julkisesti kertoa syistä, joiden takia hän on lähtenyt kotimaastaan. Hänen kertomaansa ei myöskään ole mahdollista varmistaa mistään lähteestä. Aika Suomessa on helpommin todennettavissa. Abdullah on valmistunut Suomessa lähihoitajaksi ruotsinkielisestä oppilaitoksesta ja hänellä on voimassa oleva sosiaali- ja terveydenhuollon ammattioikeus Suomessa. Työsuhde vanhusten palvelutalossa on toistaiseksi voimassa oleva.
Oleskelulupa myönnettiin opintojen perusteella. Valmistumisen jälkeen Abdullah haki uutta lupaa tutkinnon suorittaneena. Se hylättiin Abdullahin mukaan siksi, että hänellä ei ole voimassa olevaa passia. Passi vanheni elokuussa 2023, eivätkä Irakin viranomaiset myöntäneet hänelle uutta. Kansallisen passin korvaavaa muukalaispassia ei saa ilman voimassa olevaa oleskelulupaa.
Elena Nyman pitää Abdullahin tilannetta kohtuuttomana.
– Meillä on pula koulutetuista lähihoitajista, ja Abbista pitävät kaikki, asiakkaat ja työkaverit. Hän hoitaa tehtävänsä moitteettomasti, on aina valmis auttamaan ja tuuramaan, jos joku on vuorosta pois.
Inkerinsuomalainen Elena kertoo olleensa parikymppinen, kun hän aikoinaan itse muutti Suomeen, eli samanikäinen kuin Abdullah, kun hän saapui maahan.
– Tämä on nyt hänen kotimaansa. Hän on suhteellisen nuori edelleen, mutta on suunnitellut jäävänsä tänne. Hän on oppinut kielen, hankkinut asunnon ja pysyvän työn. Tuntuu kauhealta hänen puolestaan, jos kaikki tämä pitäisi aloittaa alusta jossain muualla.
Abdullah on juristin avulla valittanut viranomaisten päätöksestä. Hän ei tiedä, kuinka kauan vastauksen saaminen siihen kestää. Oleskelulupaa myönnettäessä tulee huomioida esimerkiksi se, miten hakija on kotoutunut Suomeen ja millaisia siteitä hänellä on entiseen kotimaahansa. Abdullah on asunut Suomessa käytännössä koko aikuisikänsä, lähes kolmanneksen elämästään. Mutta riittääkö se?
– Elän päivä kerrallaan. Se on minun selviytymisstrategiani. Nuorempana saatoin ajatella, että mitä haluaisin tehdä vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Halusin matkustella ja nähdä maailmaa. Nyt elän vain tätä päivää ja koetan pitää huolta terveydestäni, liikkua ja käydä salilla, sillä jos se menee, minulla ei ole jäljellä mitään.
Kysymykseen siitä, mitä tapahtuu, jos valitus hylätään, hän ei halua vastata.
– En juurikaan puhu enää äidinkieltäni. Ajattelen ja näen unia ruotsiksi. Minulla on oma koti, auto ja asuntolaina. Mitä niille tapahtuu, jos joudun lähtemään?
