Päihtyneiden päiväkeskus Huoltsu on avattu kymmenen minuuttia sitten. Lähihoitaja Matti Lind kirjoittaa liitutaululle syyskuisen keskiviikon nimipäiväsankareita. Tihkusateesta sisään huojahtaa harmaantunut mies. Voten kädenpuristus on lämmin ja katse tarkka. Päässä on olutmerkkiä mainostava lippalakki, jonka takaraivolla lukee ”täyttä olutta”.
– Sua ei ookaan näkyny. Missä sää oot ollu, Vote?
– Mää oon ollu lääkehumalassa.
– Missä oot? Ny mää en saanu kyllä selvää.
– Oon lääkehumalassa!
– Asia selvä.
Matti Lind hörppää mustasta mukistaan työpäivän ensimmäisen annoksen kahvia. Sisään valuu vähitellen lisää ihmisiä. Nuoria ja vanhoja, miehiä ja muutama nainen, monella on huppu syvällä päässä, reppu selässä ja sänki leuassa, silmissä väsynyt katse. Matti moikkailee ja kyselee kuulumisia.
– Se on aika tyypillistä meillä, että sisään lämpimään päästyään ihmiset syövät ja sitten nukahtavat istualleen.
Huoltsu on aiemmin kouluna palvellut siirtorakennus Tampereella Viinikan liikenneympyrän vieressä. Se on ainutlaatuinen paikka Suomessa: Kaupungin kokonaan omistama talo, jossa yhteiskunnan ulkokehälle hetkellisesti tai pitkällisesti horjahtaneet saavat kaksi kertaa päivässä lämpimän ruoan, pesevät pyykkinsä ja voivat nukkua muutaman tunnin sängyssä puhtaiden lakanoiden välissä. Talosta löytyy myös vaatevarasto ja siellä jaetaan lahjoituksena tullutta leipää ja ruokakasseja. Sosiaalityöntekijät, vapaaehtoistyönä leikkaava parturi ja Pro Tukipiste päivystävät muutaman viikon välein.
– Kaikki on asiakkaille ilmaista, paitsi euron lounas ja viidenkymmenen sentin bingo.
Huoltsu ei käännytä ketään ovelta, eikä nimiä kysellä. Säännöt ovat selkeät ja ne on laadittu yhdessä asiakkaiden kanssa.
– Minkäänlaista väkivaltaa, fyysistä tai henkistä, ei suvaita. Kaikki aseet on kielletty. Sisällä voi olla humalassa tai aineissa, mutta päihteitä saa käyttää vain ulkona. Mitään ei saa myydä, ei edes tupakkaa. Velkojen periminen ja maksaminen on kielletty, siitä ei seuraa mitään muuta kuin jäätävää säätöä, sanoo Matti.
Asiakkaista suurin osa on 25-59-vuotiaita, mutta joukossa on hädin tuskin kaksikymppisiä ja vanhin on 80. Asiakkaita käy päivästä riippuen kuutisenkymmentä, henkilökuntaa on viisi.
– Alkoholistit ovat jo vähemmistö. Suurin osa käyttää kaikkea sekaisin. Suonensisäisiä huumeita käytetään tosi paljon, eniten kai piriä.
Matti hörppää kahvikupillisensa loppuun ja lähtee pyykkitupaan viikkaamaan yhden asiakkaan pyykkiä. Kollega Sari Nieminen laittaa keittiössä tarjolle lounasta. Tänään syödään kalapullia, tillikastiketta ja perunaa.
Asunto ensin
Ovesta vilahtaa sisään tummatukkainen nuori nainen, joka kävelee suoraan nukkumaan. Talossa on yksi huone, jossa on neljä sänkyä ja pino patjoja seinän vierustalla. Ovi painuu perässä kiinni.
– Jotkut tulevat tänne heti yhdeltä, kun avaamme ja nukkuvat koko iltapäivän. Meidän asiakkaissa on kymmeniä kodittomia, emmekä kaikkien tilannetta edes tiedä, että missä he yönsä viettävät, sanoo Matti.
Niina istuu tupakalla oven ulkopuolella ja siirtyy sieltä sohvalle. Hän näyttää aika tavalliselta viisikymppiseltä naiselta siistissä, ruskeassa ulkoilutakissaan ja hyvin leikatussa tukassaan. Vain silmäpussit paljastavat valvotut yöt. Jutellaan nähdyistä taidenäyttelyistä ja siitä, kuinka kivoja kesäkaupunkeja Hanko ja Rauma ovat.
– Mää oon valvonut eilisaamusta asti tähän saakka. Oon niin väsynyt, että rupee muisti pätkiin. En mää oikein tiedä missä olen viime yönä kulkenut. Keräsin pulloja, että saisin ostettua tupakka-askin. Oli niin pimeetä, etten mää tahtonut nähdäkään mitään, sanoo Niina ja naurahtaa käheästi. Taustalla on ero, päihdeongelma, satunnaista asumista kaverin sohvalla. Niina sanoo olevansa itsekin hoitoalan ihmisiä.
– Viisi vuotta meni välillä ihan hyvin. Nyt mää olen ollut vuoden verran asunnottomana. Ei aavistustakaan, mitä mää aion tehdä, kun talvi tulee. Joskus toivon tuolla yöllä kulkiessani, että joku vaan tulis ja mojauttais hengen pois, niin loppuis kaikki, sanoo Niina, nielaisee ja nousee sitten äkkiä sohvalta ylös.
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn selvityksen mukaan Suomessa oli viime vuoden marraskuussa 7112 asunnotonta ihmistä. Irtolaisia ja kiertolaisia on ollut aina, mutta aikansa nuorista aktivisteista koostunut Marraskuun liike ja kylmä syksy vuonna 1967 herättivät ihmiset näkemään asunnottomuuden vakavana, sosiaalisena epäkohtana. Helsingissä paleltui 44 koditonta hengiltä syksyllä 1967.
Vielä 1980-luvulla asunnottomien joukossa oli paljon pätkätyöläisiä, hanttihommien perässä kulkevia miehiä, joilla usein oli ongelmia alkoholin käytön kanssa, mutta jotka pystyivät kuitenkin käymään välillä töissä. 90-luvun laman myötä he katosivat.
Nyt asunnottomuus on pirstaleista.
– Ei ole mitään tiettyä kaavaa, että miten joku ajautuu tällaiseen tilanteeseen. Jokaisella on oma tarinansa. Meillä on asiakkaina työuran tehneitä ihmisiä, mutta myös niitä, joiden elämä on lapsesta asti mennyt väärälle raiteelle, sanoo Matti.
Suomessa on viime vuosina noudatettu asunto ensin -periaatetta. Se on sosiaalipoliittinen linjaus, jonka mukaan asunto ei ole päämäärä, vaan jokaisen ihmisen oikeus ja kuntoutumisen ensimmäinen askel. Matin mielestä linjaus on oikea.
– Kun ihminen saa asunnon, niin se helpottaa paljon kaikkia asioita. Jos mä eläisin kadulla, niin olisin erilainen ihminen kuin olen nyt, sanoo Matti mietteliäänä.
Sama elämä kaikilla
Huoltsun pienessä ruokasalissa käy vilkas puheensorina. Televisiossa pyörii Ihmemies MacGyver. Matti istuu pöydän ääressä ja lappaa suuhunsa muovirasiasta riisi- ja jauhelihaseosta. Hän juttelee vieressä istuvien kanssa alkavasta jääkiekkokaudesta. Huoltsulla puhutaan lätkästä paljon. Seinillä on Tapparan ja Ilveksen paidat nimmareilla, seurojen huivit ja logot.
– Joku kaveri luuli kerran, että mä töissä lähinnä puhun ihmisten kanssa ja juon kahvia, naurahtaa Matti.
Sitäkin työ on, mutta puhumisen ja kahvittelun takana on paljon enemmän.
– Mä olen töissä koko ajan läsnä toiselle ihmiselle. Koko ajan on oltava hereillä ja seurattava, mitä tapahtuu. Se on henkisesti aika kuormittavaa.
Matti puhuu lätkästä, mutta ohjaa asiakkaita myös eteenpäin päihdepalvelujen löytämisessä, asuntoasioissa ja tukien hakemisessa.
– Raitistumisesta puhutaan, jos se luontevasti tulee esiin. Ei sitä kenellekään tuputeta. Tai saatan mä joskus sanoa jollekin, joka on tosi pitkään ollut sekaisin ja huonossa kunnossa, että olisiko nyt hyvä hetki mennä hetkeksi katkolle.
Tänään Huoltsulla on rauhallista. Väkeä tulee ja lähtee, mutta kukaan ei huuda, uhoa tai käy käsiksi. Aina ei ole tällaista.
– Asiakkaita joutuu välillä rajoittamaan. Rajut, yllättävät väkivaltatilanteet ovat raskaita. Ne puhuttavat ja järkyttävät koko yhteisöä.
Matti katselee ympärillään olevia ihmisiä: Sitä sohvalla vatsallaan makaava naista, joka mutisee jotakin sotkuisen tukkansa alla ja vähän sivussa istuvaa, ystävällisesti hymyilevää miestä, joka tuo mieleen lasten elokuvan joulupukin, pipopäistä nuorta joka selaa silmät lurpallaan puhelinta.
– Olen kiitollinen siitä, että saan olla osa tällaista yhteisöä. Mä ajattelen, että me kaikki eletään samaa elämää. Mun työtä on nähdä ja tunnistaa se ihminen, ei vain päihteidenkäyttäjä.
Sisään kävelee pitkä, ryhdikäs mies aurinkolasit silmillä. Sami on käynyt hakemassa ruokakassin adventtikirkon ruokajakelusta. Pussista löytyi tänään muutama viineri, jotka Sami auliisti jakaa muiden kanssa.
– Mä käyn täällä joka päivä, kun asun lähellä. Jos en sitten satu olemaan sairaalassa haimatulehduksen takia. Kesällä tuli ryypättyä aika lailla, sanoo Sami ja naurahtaa vähän vaivautuneena.
Sami arvelee, että Huoltsu on monelle turvapaikka. Täällä saa ruokaa, tapaa muita ihmisiä ja voi lukea päivän lehdet. Mika kuvailee vieressä, että Huoltsu on sellainen paikka, että täällä ei tee mieli juoda.
Keskustelu siirtyy oululaispoliitikon lipsautukseen katujen ihmisroskista. Huoltsun väessä se herättää hilpeyttä.
– Aika kärkkäästi kommentoi, sanoo Sami ja työntää viimeisen palan viineriä suuhunsa.
Matti valmistelee kymmenen kysymyksen tietovisaa. Hän lupaa Votelle, että tämä ehtii käydä savuilla ennen visan alkua. Kynät rapisevat paperilla, kun Matti kysyy Marilyn Monroen parfyymia. Onks tiatoo?
Armollinen itselle ja muille
Neljän jälkeen Huoltsulla vaihtuu sukupolvi ja päihde. Harmaapartaiset herrat tekevät lähtöä ja sisään tulee ihmisiä, joita tekisi mieli kuvailla vielä tytöiksi ja pojiksi. Poninhäntiä, huppareita, tennareita, isoja housuja ja monella kalpeat posket kuopalla. Lähellä on paljon narkomaaneille suunnattuja palveluja ja kun ne menevät kiinni, valuu väki ryhmänä Huoltsulle syömään. Pari poikaa soittelee eteisessä sähköurkuja, ruokasalissa keskustellaan sademetsien puuston suojelemisesta. Pöydällä oleva leipäröykkiö katoaa yksi pussi kerrallaan reppuihin. Matti laittaa stereoihin soimaan Blink-182:a.
Matti sanoo, että yleensä hoitaja-Matti jää kaappiin, kun hän päivän päätteeksi sulkee pukukopin oven. Jotkut kohtaamiset jäävät tietysti mieleen, esimerkiksi narkomaanien joukkoon ensimmäistä kertaa ilmestyvät nuoret tytöt, raa’an pahoinpitelyn jäljet asiakkaan kasvoissa tai se itkuinen poika, jonka elämä oli mennyt solmuun rahapeliriippuvuuden takia ja jonka kanssa Matti puhui tunnin yrittäen itsekin samalla selvittää, mistä oikein oli kyse ja mikä taho tarjoaa peliriippuvaisille apua.
Huoltsulla on säännöt myös työntekijöille. Ensimmäinen niistä on, että itselleen ja muille on oltava armollinen.
– Nautin työstäni, mutta en mä mikään pelastava enkeli ole. Olen oppinut hyväksymään sen, että kaikkia ei pysty auttamaan. Parasta tässä on se, että mä olen joskus jollekin tärkeä, ainakin haluaisin itse ajatella niin, sanoo Matti.
Kello on seitsemän illalla. Huoltsun ovet laitetaan luukkoon ja henkilökunta siivoaa paikat ennen kuin lähtee kotiin.
Eri puolella Suomea vietetään tänään 17.10. asunnottomien yötä. Huoltsulla on avoimet ovet klo 23.30 asti.
Juttu on julkaistu SuPer-lehdessä 10/2018. Huoltsun asiakkaiden nimet on muutettu henkilöllisyyden suojelemiseksi.
