Terveystieteiden maisteri Salla Kivelä selvitti hoitotieteen väitöstutkimuksessaan, miten perheväkivaltatapaukset kirjataan terveydenhuollossa ja miten väkivalta vaikuttaa yksilön ja perheen hyvinvointiin.
Tutkimusaineistona olivat sairaalan sähköiset potilasasiakirjat sekä kyselylomakkeet. Aineisto sisälsi 1561 osallistujaa, joista 13 prosenttia oli kokenut tai käyttänyt väkivaltaa perheessä.
Suurin osa vammoista hoidettiin sairaalassa päivystysaikaan ja ne vaativat lukuisia tutkimuksia ja toimenpiteitä. Näistä käynneistä alle viiteen prosenttiin oli kirjattu väkivallan tekijän ilmoittava diagnoosikoodi.
Tutkija yllättyi itsekin, miten puutteelliseksi kirjaaminen osoittautui.
– Perheväkivalta on valitettavan yleistä Suomessa. Sen tunnistamisen ja puheeksi ottamisen pitäisi olla terveydenhuollossa suunnitelmallisempaa, Kivelä sanoo.
Hänen mukaansa terveydenhuollossa ilmi tulevat perheväkivaltatapaukset ovat vain jäävuoren huippu todellisista luvuista. Asiaan liittyy paljon arkaluonteisuutta, perheväkivaltaa tapahtuu tyypillisesti kodeissa tai muissa yksityistiloissa, eivätkä hoitoon tulleet potilaat omatoimisesti ota perheväkivaltaa puheeksi.
Monimutkainen koodisto
Salla Kivelän väitöstutkimus osoitti, että perheväkivallan kirjaamisen puutteiden lisäksi korjattavaa on myös itse kirjaamisjärjestelmässä.
Suomessa on käytössä kansainvälinen tautiluokitusjärjestelmä ICD-10, jossa tietyt diagnoosikoodit antavat tietoa potilaiden vammoissa, väkivallan tekijästä ja tekotavasta.
Järjestelmä on laaja, mutta siinä on omat puutteensa. Esimerkiksi entiselle avo- tai aviopuolisolle ei ICD-10-luokituksessa ole omaa koodiaan, vaikka eri tilastojen mukaan entinen puoliso on tyypillinen lähisuhdeväkivallan tekijä.
Monimutkaisen järjestelmän sujuva käyttäminen vaatii myös opettelua ja harjaantumista.
– ICD-10-koodeja on valtavasti. Perheväkivallan kirjaaminen järjestelmään vaatii päädiagnoosin lisäksi lisäkoodeja, mutta järjestelmä ei edellytä niitä.
Kivelä ymmärtää, että esimerkiksi kiireen takia täydentävät koodit jäävät helposti kirjaamatta.
Sitäkin tärkeämpää olisi saada perheväkivallan vastainen työ osaksi terveydenhuollon arkea, hän sanoo.
Kivelän mukaan hoitaja kokee helposti riittämättömyyttä, jos potilas uskoutuu hänelle, eikä työpaikalla ole yhtenäistä käytäntöä, miten tilanteessa toimitaan.
– Usein hoidetaan vain fyysisiä vammoja.
Huomioimatta jää paitsi potilaan psyykkinen puoli myös jatkotoimenpiteet ja se, miten toimitaan esimerkiksi silloin, kun perheessä on lapsia.
Hoitotyön opettajana hän toivoisi, että tulevia lähihoitajille opetettaisiin kohtaamaan väkivallan uhreja jo opintojen aikana.
– Aihetta sivutaan, mutta siihen voisi kiinnittää enemmän huomiota, hän sanoo.
