Silja Paavolan rintapielessä komeilee kultareunainen SuPer-liiton ammattimerkki.
– Merkki on minulle tärkeä, se rinnassa olen ylpeä superilainen ja myös näytän sen muille. Minulla on tämä rinnassa aina kun olen töissä, Paavola toteaa.
Merkin on suunnitellut entinen puheenjohtaja Aune Ahopalo ja sitä saavat käyttää kaikki SuPerin jäsenet. Kultareunainen merkki annetaan kuitenkin vain erityisen aktiivisesti liiton jäsenten eteen toimineelle henkilölle.
Silja Paavolalla on takanaan hyvin tiukka ja myös voitokas viimeinen puheenjohtajakausi liiton johdossa. Nyt paikka on aika luovuttaa seuraavalle. Miltä oma ura näyttää 12 puheenjohtajavuoden jälkeen?
– Sanoisin, että näihin vuosiin on mahtunut kaksi äärimmäisen pahaa paikkaa ja monia hyviä hetkiä, Paavola toteaa.
Nenä kiinni paperissa
Kova luu, sanavalmis, aikamoinen eukko, ei yritä olla yksi jätkistä. Näin SuPerin pitkäaikaista puheenjohtajaa kuvaillaan. Miten Paavola näkee itse itsensä?
– No missään housuissa en todellakaan lähtisi neuvottelupöytään! hameissa viihtyvä puheenjohtaja kuittaa.
Hän kertoo luottavansa neuvotteluissa vahvaan tietopohjaan. Kaikki mahdollinen on luettu etukäteen moneen kertaan. Liiton keulakuva lobbaa ja suojelee jäsenten oikeuksia.
– Silloin vain tieto on kultaa.
Oikein kiltti hoitaja
Vuonna 1984 Suomen Apuhoitajaliitosta tuli Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer. Silloin Silja Paavola työskenteli vielä lastenhoitajana Helsingin kaupungilla.
– Viihdyin työssä hyvin. Kaikki kuitenkin muuttui, kun oma lapseni sairastui vakavasti. Vaikka hän toipui, lastenhoito ei ollut enää minun alani. Valmistuin apuhoitajaksi vuonna 1991.
Paavola jatkoi töitä Helsingin kaupungilla. Hän aloitti Koskelan sairaalan akuuttiosastolla ja siirtyi sieltä psykogeriatriselle osastolle.
– Tein myös paljon keikkatöitä HUSin eri osastoilla.
Paavola kertoo olleensa erityisen tiedonjanoinen hoitaja. Hän halusi aina tietää, miten ja miksi asioita osastoilla tehtiin. Vaikka myös liiton asiat kiinnostivat, vaadittavaa taistelutahtoa ei vielä ollut kertynyt.
– Ammatillisen edunvalvonnan kannalta olin pehmo, siis oikein tyypillisen kiltti hoitaja. Aivan erilainen kuin nyt. Kaikki alkoi kuitenkin muuttua kesällä 1998.
Silloin Paavola palasi kesälomilta töihin. Vastassa oli vakavia naamoja. Työkaverit kertoivat olevansa tyytymättömiä moniin osastolla kesän aikana tehtyihin muutoksiin. Jotakin pitäisi tehdä.
– Luottamusmiesvaalit olivat tulossa, joten pyysin paria työkaveria ehdottamaan minua luottamusmieheksi.
Siitä hetkestä Paavolan järjestöura lähti. Hänestä tuli luottamusmies ja hyvin pidetty sellainen. Vuonna 2004 hänet valittiin liiton edustajistoon ja vuodesta 2005 hän toimi päätoimisena pääluottamusmiehenä ja liiton hallituksessa sekä työvaliokunnassa. Työn ohella ja tiedonjanoisena hän opiskeli merkonomin sekä psykiatrisen erikoisammattitutkinnon ja luki hoitotiedettä Turun yliopistossa.
Oliko Paavola vielä tuohon aikaan kiltti hoitaja?
– Tämä työ muuttaa ihmistä halusi sitä tai ei. Edunvalvonta on piinkovaa työtä, jossa omat tunteet on pidettävä kurissa. Jos kavereiltani kysyisi, he sanoisivat, että noihin aikoihin minusta alkoi tulla v-mäisen itsevarma tyyppi, Paavola naurahtaa.
Tulevan puheenjohtajan pinnassa alkoi näkyä teflonia.
– Tajusin, että kaikessa olikin kyse politiikasta. Vaikka me olemme liitossa itsenäisiä ja poliittisesti sitoutumattomia, meidän olisi pyrittävä vaikuttamaan politiikan suuntaan, jos halusimme saada aikaan suuria muutoksia.
Ensimmäinen paha paikka
SuPer-lehti kuvaili vuoden 2012 liittokokoustunnelmia tiiviiksi ja keskittyneiksi. Ennakkosuosikkeja ei ollut, mutta voittaja oli lopulta selvä: Silja Paavolasta tuli puheenjohtaja 94 äänellä. Paavolasta selvästi pidettiin, hänet äänestettiin puheenjohtajaksi yhteensä kolmelle kaudelle. Se on suuri luottamuksenosoitus, mutta ei harvinainen. SuPerin puheenjohtajat ovat usein toimineet tehtävässään vähintään kymmenen vuotta. Kun löytyy hyvä, miksi vaihtaa?
Työvoittoja on tullut, hoitajamitoituksen saaminen lakiin, lähihoitajan kolmivuotisen koulutuksen turvaaminen, yksityissektorin vahvistuminen, neuvotteluvoitot niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella.
Uran ensimmäinen paha paikka osui toiselle kaudelle. Juha Sipilä nousi pääministeriksi ja vaati hoitajia sitoutumaan Suomen kilpailukykyä parantamaan kehitettyyn kiky-sopimukseen. Sopimus osui lujaa erityisesti pienipalkkaisiin lähihoitajiin. Sopimusta vastustanut Paavola totesi jääneensä yksin tiukan julkisen rintaman eteen. Soraäänen huutajan katsottiin vastustavan myös virallista valtion etua, mutta samaan aikaan kansanedustajat soittelivat ja pyysivät puheenjohtajaa kieltäytymään sopimuksesta.
– Se sama porukka, joka ollut juuri ajanut sopimuksen läpi! Silloin löysät olivat jo housuissa, eikä auttanut muu, kuin pestä sitä likapyykkiä. Koko tilanne oli absurdi, eikä luvattuja huomattavia säästöjä lopulta edes saavutettu.
Hoitajat eturintamassa
Mikä sitten oli se toinen paha paikka? Ei ainakaan yli vuoden kestänyt valtava palkkaneuvottelu julkiselle puolelle vuosina 2022–2023.
– Neuvotteleminen on minun työtäni ja osaan sen, Paavola toteaa.
Tiukimmat hetket liittyvät yllättäviin tilanteisiin. Sellaisiin, joissa liiton jäsenet joutuvat eturintamaan ilman varmaa tietoa siitä, mikä heitä odottaa. Niin kävi vuonna 2020, kun korona tuli Suomeen ja maahan julistettiin poikkeustila.
– Silloin oli todella isoista asioita kyse. Hoitajille ei ollut tarvittavia suojamaskeja puhumattakaan suojavaatetuksista. Taudista ei tiedetty. Monia keskusteluja käytiin ministeriön kanssa, että mistä ja kenelle saamme maskeja. Hankalinta oli saada niitä varhaiskasvatukseen. Silloin vielä ajateltiin, ettei korona ollut lapsilla vaikea.
Mitä hoitaja haluaa?
Kun Silja Paavola syntyi vuonna 1956, liitto oli juuri saanut paikallisosastotoiminnan pyörimään. Nykyiset ammattiosastot ovat Paavolan mukaan paitsi liiton selkäranka, myös sen sydän ja keuhkot. Ammattiosastot pitävät myös puheenjohtajan kiinni lähihoitajien arjessa ja sen konkreettisissa ongelmissa. Puheenjohtaja kiertää maakuntia ja tapaa jäseniä. Paavolalla on vahva käsitys tämän päivän lähihoitajan työstä. He hoitavat, hoivaavat, kuntouttavat ja pitävät huolta, usein turhan hierarkkisilla työpaikoilla. Työn vaativuutta vastaava palkka, hoidettavien oikeudet, riittävä henkilöstömäärä, koulutuksen ja työn tulevaisuus sekä tehtäväkuvat huolestuttavat jäseniä. Moni toivoo, että työnkuva lähtisi potilaan tarpeista, eikä päättäjien tavoitteista.
– Välillä innostuessani jäsentilaisuuksissa puhumaan ajattelen, että jestas, kuulostan aivan isältäni!
Paavola toteaa aina luottaneensa vahvaan työläistaustaansa.
– En ole koskaan halunnut leikkiä olevani professori, kun oikeasti olen duunari. Kannattaa muistaa, että tätäkin työtä tehdään tiimeissä.
Paavola kehuu liiton työntekijöiden toimintaa, ilman sitä osaamista joka liitossa on, ei kokonaisvaltainen edunvalvonta onnistuisi.
– Puheenjohtajana on pidettävä pintansa, mutta myös opittava kuuntelemaan viisaampiaan.
Aviomies paniikissa
Jos elämä olisi tietokoneohjelma, Silja Paavolan elämä muistuttaisi exceliä. Kaikki päivät on tarkkaan taulukoitu, myös eläkepäiville. Kesä menee Hämeenlinnan mökillä, siellä vasara ja vesuri heiluvat, oikeastaan kaikki muu on käytössä paitsi moottorisaha. Syksyllä energiat on aika keskittää kotiin. Kaikki kolme lasta asuvat perheineen lähellä ja nuorin neljästä lastenlapsesta aloittaa pian koulun. Kotona on tarkoitus aloittaa vihdoin vähän suurempi remontti, näihin hommiin on excelöity myös aviomies.
– Kyllä Paavola on kotona jo ihan paniikissa, että minkälainen työleiri häntä pian odottaa, Silja Paavola sanoo puolisostaan.
Hän toteaa taulukoinnin kertovan paljon hänen luonteestaan.
– Olen aika koukussa töiden tekemiseen. Haaveilen jatkuvasti asioista, joihin voisin vielä perehtyä.
Silja Paavolan lähipiiristä on viimeisen 30 vuoden aikana kuollut enemmän ihmisiä kuin on vuosia. Jatkuvat hautajaiset ovat saaneet myös miettimään elämän rajallisuutta. Ehtiikö kaiken tehdä?
– Ja silti, tässä minä vieläkin mietin, että mitä tekisin isona.
Onni on olla yksin
Kun Silja Paavolalta kysyy, miltä tuntui kovien palkkaneuvottelujen jälkeen luotsata läpi historiallisen kova palkankorotus Suomen hoitajille, hän kiittää kehusta, mutta ei hymyile. Paavola muistuttaa, kuinka moni asia hoitajien arjessa vielä kaipaa parempaa korvausta. Emme ole vielä siellä, minne on tarkoitus päästä. Silja Paavola haluaa maailman, jossa hoivatyötä arvostetaan sellaisenaan, ilman tulostavoitteita ja desimaaleiksi jaettuja hoitajamitoituksia. Elämää ylläpitävältä työltä ei pitäisi vaatia tehokkuutta, vaan jatkuvuutta.
Sitten seuraa yllätys, liiton puheenjohtaja nimittäin tunnustaa olevansa erakko. Oikeammin sosiaalinen erakko, sellainen, joka voi jutella kenen kanssa tahansa melkein mistä tahansa, mutta jonka akut täyttyvät, kun muut ihmiset, jopa lapset ja aviomies, ovat kaukana poissa.
– Valitsen lenkeilleni aina sellaiset reitit, ettei ihmisiä varmasti tule vastaan.
Paavola myös viihtyy tekstien äärellä. Tusinan vuoden aikana hän on lukenut kymmeniä tuhansia sivuja lakialoitteita, lainmuutoksia, luonnoksia ja sote-suunnitelmia. Hän testaa myös vuosittain, pääseekö vielä lääkelaskuista läpi.
– Ei sillä, että minua kannattaisi enää päästää osastolle, hän sanoo.
– Mutta olen kiinnostunut siitä, miten aikanaan valvomiani laskuja nykyään testataan.
Seuraavaksi Paavolalla on edessään liittokokous. Jäähyväispuhekin on valmisteilla. Miten erakkoluonne on kaikki nämä vuodet kestänyt jatkuvaa julkisuutta ja ihmisten parissa olemista? Se kuuluu työn luonteeseen, vastaa Paavola.
– Ja minä olen rakastanut tätä työtä.
