Tarina kertoo hiki hatussa soutavasta miehestä. Hän pinnistelee ja ponnistelee. Kysyttäessä miksei hän käynnistä perämoottoria mies vastaa, ettei hän ehdi. On niin kiire soutaa. En tiedä tarinan alkuperää, mutta kertomus tuli mieleeni, kun minulta kysyttiin, miksi kannattaa vaatia itseltään työssä vähemmän ja miten se tehdään.
Riman ylittäminen palkitaan kehuin ja lisätöin. Voimavarojen vähentyessä usein karsitaan ensin vapaa-ajasta. Jätetään pilatestunti väliin. Sanotaan ei kavereiden kutsuille. Lisäksi typistetään taukoja ja venytetään työpäivää. Kohtuutonta taakkaa siis kannatellaan karsimalla se, mikä palauttaisi. Käynnistyy uupumusta ruokkiva kierre ja huomio kapeutuu jaksamisen kärsiessä. Silloin käy kuten tarinan miehellä: ei näe muuta vaihtoehtoa kuin soutaa vimmatusti.
Vaatimustason laskeminen on itsensä johtamista ja työn mukauttamista käytettävään aikaan. Käytännössä: tee huonommin tai jätä tekemättä. Turhan tauhkan karsiminen toki kannattaa, mutta hoitajalla, opettajalla ja muussa vuorovaikutustyössä mahdollisuudet siihen ovat rajalliset. Yksilön taitoihin panostaminen ei myöskään ratkaise useimpien työhyvinvointihaasteiden taustalla piilevää dilemmaa: miten saada kasvavan työmäärän ja kiristyvien resurssien tulokseksi hyvinvointi?
”Turhan tauhkan karsiminen kannattaa, mutta hoitajalla mahdollisuudet siihen ovat rajalliset.”
Psykologina tarjoan työhyvinvointiyhtälöön muun muassa palautumiskeinoja, itsemyötätuntoa ja vaativuuden vähentämistä. Ne auttavat toki tasapainottamaan yksilön tilannetta, mutta suuremmassa mittakaavassa ne ovat täysin riittämättömiä. Mikään määrä itsensä johtamista ei nimittäin ratkaise olosuhteiden kuluttavuutta.
Kestävä ratkaisu työhyvinvointiin löytyy vain siirtämällä katse yksilötasolta yhtälön työmäärä + resurssipula = hyvinvointi ratkomiseen. Kyseessä voi hyvinkin olla työelämän kiperin yhtälö, jonka ratkaisu on taatusti monimutkaisempi ja moniulotteisempi kuin itsensä johtaminen.
Onneksi ihmismieli on kuitenkin äärettömän kekseliäs. 1920-luvulla mykkäelokuvaa katsoville olisi kuulostanut käsittämättömältä, että sadan vuoden päästä lähes jokaisella kulkee mukanaan liikkuvaa värikuvaa ja ääntä toistava viihdekeskus, joka toimii myös puhelimena. Aiemmin mahdottomalta tuntunut on meille arkipäivää.
Ratkaisu inhimillisempään työelämään alkaisi taatusti rakentua, jos työelämän kehittämiseen laitettaisi yhtä paljon aivovoimaa, villejä ja radikaaleja ideoita sekä uskaliaita visioita kuin teknologian kehittämiseen. Meille työelämä, jossa on helppo jaksaa, on vielä haave. Mutta se voi olla tulevaisuuden arki.
