Elli Isokoski panee läppäriltään videon käyntiin. Ruudulla näkyy autio hiekkaranta. Taivas on harmaa, vesi matalalla. Farkkuihin ja vihreään kauluspaitaan pukeutunut mies kulkee mutkitellen eteenpäin hiekassa, heittäytyy maahan, nousee takaisin ylös ja jatkaa matkaansa.
8o-vuotias Kirsti Nurminen, entinen superilainen, katsoo keskittyneesti.
– Aikamoinen keikuttaja, liikkuu kuin juoppo. Naisen liikkeet olisivat sirompia.
Lyhytelokuvan päätyttyä Elli Isokoski kertoo, miehen kulkemisen voi ajatella jäljittelevän aaltojen liikettä, ja näyttää saman pätkän uudelleen. Tanssijan liikkuminen on saanut uudenlaisen merkityksen.
Isokoski on vienyt nykytanssia vanhusten elämään monin tavoin jo vuosia, tanssimalla heille ja heidän kanssaan sekä herättelemällä ikäihmisten luovuuttaan eri tavoin.
Nyt yhdessä käynnissä olevassa projektissa Isokoski näyttää tanssielokuvia vanhuksille ja juttelee heidän kanssaan elokuvista esiin nousevista teemoista. Osalle se riittää. Jo tanssin katsominen virkistää mieltä ja virittää kehoa.
– Ihmisille, joille nykytanssi on vierasta, elokuvan vastaanottaminen on helpompaa kuin tanssiesityksen seuraaminen livenä. Ruudulta katsominen tuttua, lyhyt muoto ja elokuvallinen kerronta helpottavat katsomista.
Hän ehdottaa katsomaan nykytanssia kuin valokuva-albumia. Siitä ei tarvitse etsiä juonta eikä tarinaa.
Nykytanssia voi katsoa kuin valokuva-albumia.
Siitä ei tarvitse etsiä juonta eikä tarinaa.
– Tanssia voi vain ihmetellä. Nykytanssi voi joskus olla hyvin outoa, Isokoski toteaa.
Tanssielokuvia hän luonnehtii ohituskaistaksi ihmisen ajatuksiin. Katsomiskokemuksesta alkavat keskustelut syvenevät nopeasti vanhuksille merkityksellisiin aiheisiin.
Tanssijana vanhustyössä
Ensimmäisen kosketuksen vanhusten kanssa työskentelystä Elli Isokoski sai valmistuttuaan tanssijaksi vuonna 2002. Isokosken isoäiti ei ollut koskaan nähnyt tämän tanssivan, joten hän päätti viedä esityksen mummun luo terveyskeskuksen vuodeosastolle.
– Syntyi ajatus, että tanssia voisi viedä sellaisten ihmisten luo, jotka eivät itse pääse tai muuten vain tule katsomaan esityksiä.
Tätä tarkoitusta edistämään Isokoski perusti tanssiryhmän, Myrskyryhmän, yhdessä tanssija Pauliina Laukkasen kanssa.
Ensimmäiset esitykset olivat teknisesti keveitä, jotta ne oli helppo toteuttaa erilaisissa tiloissa. Isokoski oli tutustunut yhteisötaiteeseen ja erityisryhmille suunnattuun tanssiin jo 1990-luvulla opiskellessaan Lontoossa, joten oli luontevaa viedä esityksiä hoitokoteihin vanhusten luo.
Hoitolaitosten toiveesta Myrskyryhmä kehitti toimintaansa kohti niin sanottua yhteisötaidetta. Vanhuksia alettiin ottaa mukaan osaksi teosten suunnittelua ja toteutusta.
Vuosien varrella Elli Isokoski toteuttanut hoitolaitoksissa eri mittaisia projekteja Myrskyryhmän ja sen yhteistyökumppaneiden kanssa, katsellut tanssielokuvia, suunnitellut koreografioita ja toteuttanut suunnitelmista omia tanssielokuvia. Tavoitteena ei usein ole ollut näytteille asetettava teos tai esitys vaan yhdessä tekeminen ja kaikki muu hyvä, mitä taide ihmisen elämään tuo.
Hoitokodeissa Isokoski on viettänyt pisimmillään useita viikkoja kerrallaan. Taiteilijan päästäminen laitoksen arkeen vaatii henkilökunnalta avoimuutta. Isokoski kertookin, että joskus asenteena saattaa olla, etteivät vanhukset pysty osallistumaan työskentelyyn fyysisten rajoitteiden tai huonomuistisuuden takia.
Luovuus ja kyky nauttia taiteesta eivät kuitenkaan häviä iän tai muistin myötä. Isokoski toivookin, että voisi työllään muuttaa asennetta ikääntymisen tuomista rajoitteista kohti jäljellä oleviin voimavaroihin ja vahvuuksiin.
– Tanssi on paitsi liikettä myös eleitä ja ilmeitä, Isokoski muistuttaa.
Ikäihmisten kanssa työskennellessä on toki jätettävä paljon liikkumavaraa, eikä vanhoilta ihmisiltä voi odottaa sitoutumista.
– Ei ole mitään mieltä sopia kolmevuotisesta projektista yli 90-vuotian ihmisen kanssa, jonka toive saattaa olla, että hän olisi kolmen vuoden päästä kuollut.
Tanssi tuntuu koko kehossa
Keväästä lähtien Elli Isokoski on tehnyt työtä Suomen Kulttuurirahaston kolmevuotisella apurahalla. Se on antanut työrauhaa taiteen tekemiseen, esimerkiksi säännöllisiin tapaamisin Kirsti Nurmisen kanssa.
Tapaamiset sovitetaan Kirstin päivärytmiin sopiviksi, mutta sitä, mihin tapaamiset johtavat, ei aina ole ennalta lyöty lukkoon.
Tänään Isokoski ehdottaa, että he tanssisivat. Nurminen nostelee käsiään ja pyörittää ranteitaan varovasti musiikin tahtiin. Vasen käsi tuntuu kipeältä, se ei liiku yhtä hyvin kuin toinen käsi. Hän arvelee sen johtuvan raskaasta hoitotyöstä, jota aikoinaan teki vuosikymmeniä.
– Mutta onneksi kynnet on kunnossa, hän huomaa ja näyttää oransseja rakennekynsiään.
Elli Isokoski asettaa Isokosken kämmenen omansa päälle ja ohjaa tämän käden liikettä.
Taitelijana Elli Isokoski kohtaa vanhuksen eri tavalla kuin hoitaja. Sairausdiagnoosit tai muut lähihoitajalle keskeiset tiedot eivät vaikuta Isokosken työhön. Kirstin huono lähimuisti ei ole estänyt työskentelemistä hänen kanssaan, mutta se on värittänyt prosessia, Isokoski kertoo.
Taiteilija kohtaa vanhuksen
eri tavalla kuin hoitaja.
Tähän mennessä tapaamisista on syntynyt lyhytelokuva Perkeleen rakki!, jonka Isokoski toteutti vaihtoehtoisia lyhytelokuvia toteuttavassa Kino Kabaret -työpajassa.
Isokoski näyttää elokuvan läppäriltä. Ruudulla parrakas mies liikkuu luonnossa ja kiroilee kadonnutta koiraansa. Nurmista naurattaa. Isokoski muistuttaa, että he ovat yhdessä käsikirjoittaneet elokuvan.
Ja totta tosiaan, elokuvassa miehen liikkeet ja eleet on toistettavissa myös istuen.
Ruudulla mies tunnustelee hiekkaa paljaiden jalkojen alla, ja samaan aikaan keittiönpöydän ääressä Kirsti ja Elli kipristelevät omia varpaitaan.
– Tuntuu kuin auringon lämpö tulisi tuosta ruudun läpi, Kirsti toteaa.
Juttu on julkaistu alun perin SuPer-lehdessä 10/2019.
