Hoida ensin omat ongelmasi, ennen kuin lähdet opiskelemaan hoitajaksi. Täytyy olla itse tasapainossa, jotta voi auttaa muita. Nämä ovat lauseita, joita hoitoalaa harkitseva saattaa muilta kuulla. Harva haluaa näitä ohjeita kiistää. Tosiasia on kuitenkin se, ettei hoitajaopiskelijalle ole luvattu mitään takuita elämän tasapainoisuudesta.
– Hoitajan ammatti ei suojaa mielenterveyden häiriöiltä. Päinvastoin, kun jatkuvasti kohtaa traumoja, sairautta ja kuolemaa, se voi johtaa masennukseen, ahdistukseen ja uupumukseen. Jo pelkästään se kuormittaa, että työssä kohtaa valtavan määrän ihmisiä, sanoo asiantuntija Ritva Karila-Hietala Suomen Mielenterveysseurasta.
Jos joutuu työssä mieltä järkyttäviin tilanteisiin, niistä voi seurata traumaattista stressiä. Se voi ilmetä ahdistuneisuutena, masentuneisuutena, surureaktiona, työsuoritusten huononemisena ja persoonallisuuden muuttumisena.
Hoitajat voivat traumatisoitua myös empatiakykynsä vuoksi. Myötätuntostressi tai -uupumus voi tulla, kun auttaa kärsiviä ihmisiä. Erityisesti pitkissä asiakas- ja potilassuhteissa voi syntyä sijaistraumatisoitumista. Se vaikuttaa laajasti hoitajan identiteettiin ja voi heikentää tunteiden kestokykyä, minuuden tunteen säilyttämiskykyä ja kykyä säilyttää sisäinen yhteys toisiin ihmisiin.
Karila-Hietalan mukaan työssä jaksamista lisää parhaiten se, että käsittelee vaikeita asioita työnohjauksessa.
– Hoitajat tarvitsevat työnohjausta, oli töissä missä tahansa. Psykiatrisella puolella sitä järjestetään paljon, mutta somaattisella ei. Työnohjauksessa saa purkaa vaikeita tilanteita yhdessä muiden kanssa. Jakamisen ja puhumisen on todettu ehkäisevän uupumista, parantavan työntekijöiden keskinäistä kommunikaatiota ja lisäävän työhyvinvointia. Työnohjaajan pitää olla koulutettu, jotta hän osaa fokusoida keskustelua oikeisiin asioihin. Työnohjauksen järjestäminen on työnantajalle kannattava sijoitus.
Karila-Hietala on erityisesti huolissaan kotihoidon työntekijöistä. Siellä työtä tehdään pääasiassa yksin, eikä hoitajilla ole mahdollisuutta jakaa asioita muiden kanssa samalla tavalla kuin tiimityötä tekevillä. Se vaikuttaa pakostakin hyvinvointiin.
Joku tipahtaa aina jaloilleen
Hoitajat kohtaavat samanlaisia vastoinkäymisiä elämässään kuin muutkin. Oma sairastuminen, läheisen sairastuminen tai kuolema, avioero tai onnettomuuteen joutuminen laittavat mielenterveyden koetukselle. Tällaisissa tilanteissa työ saattaa olla elämää koossa pitävä tekijä.
– Lyhyt sairausloma voi olla tarpeen, mutta sen jälkeen kannattaa palata töihin, edes osa-aikaisesti. Vastoinkäymisistä selviytyy parhaiten, kun palaa normaaliin elämään mahdollisimman pian, Ritva Karila-Hietala sanoo.
Joku murtuu pienestäkin, toinen kestää vaikka mitä, tipahtaa aina jaloilleen ja pystyy nousemaan jälleen. Ihmisten elämässä tapahtuneita asioita ei voi verrata toisiinsa.
Hän korostaa sitä, että ihmisillä on erilainen resilienssi eli selviytymiskykyisyys.
– Joku murtuu pienestäkin, toinen kestää vaikka mitä, tipahtaa aina jaloilleen ja pystyy nousemaan jälleen. Ihmisten elämässä tapahtuneita asioita ei voi verrata toisiinsa. Jokainen kokee ne eri tavalla.
Resilienssiin kuuluu halu selviytyä, kyky tunnistaa omat voimavarat ja ottaa ne käyttöön sekä uskallus hakea apua läheisiltä tai auttavilta tahoilta. Avun hakeminen nähdään helposti heikkoutena, vaikka oikeasti se on vahvuutta. Ihminen, jolla on hyvä resilienssi, pitää itseään selviytyjänä, ei uhrina.
Karila-Hietalan mukaan resilienssiin vaikuttavat perimä ja lapsuuden kokemukset. Pettymysten sietokyky opitaan lapsena. Ei ole kuitenkaan syytä vaipua epätoivoon, jos kokee itsellä olevan heikon resilienssin, sillä se on kyky, jota voi kehittää.
– Uusien näkökulmien etsiminen, ystävyyssuhteiden ylläpitäminen ja mielenterveystaitojen harjoittelu lisäävät resilienssiä.
Voi sanoa myös ei
Suurimmalla osalla meistä on ajoittaisia mielenterveysongelmia: unettomuutta, tilapäistä uupumista, kuormittuneisuuden tunnetta tai alakuloisuutta. Pitkittyessään ne saattavat aiheuttaa mielenterveyden häiriön. Mielenterveyttä voi vahvistaa huolehtimalla hyvinvoinnista.
– Vuorotyöntekijöille tulee helposti uniongelmia. Yövuoron jälkeen ja iltavuorosta aamuvuoroon mennessä unet jäävät helposti lyhyeksi. Vaikka uni ei tulisi, on tärkeää rauhoittua ja levätä ilman digilaitteita. Aivojen ja kehon täytyy antaa huilata, Ritva Karila-Hietala sanoo.
Terveellinen ja säännöllinen syöminen vaikuttaa jaksamiseen. Karila-Hietalan mielestä ruokailuhetkien pitäisi olla mieluiten sosiaalisia, myös töissä.
– Työvuoron jälkeen kannattaa ulkoilla tai harrastaa rauhallista liikuntaa, vaikka tuntuisi, että työvuorossa on juossut jo tarpeeksi. Kun haukkaa happea, aivot puhdistuvat ja pääsee työasioista irti.
Karila-Hietala painottaa sitä, että hoitaminen on arvokasta työtä, mutta se ei saisi olla koko elämän sisältö. Jokainen on muutakin kuin hoitaja. Mielenterveyttä vahvistaa se, että tekee itselle mieluisia asioita vapaa-ajalla.
– Joku tykkää laulaa kuorossa, toinen haluaa tehdä savitöitä. Saattaa vaatia pysähtymistä, että tietää, mistä oikeasti nauttii.
Suomalaiset kohdistavat katseensa helposti epäkohtiin. Karila-Hietala uskoo, että voisimme paremmin, kun ajattelisimme asioita, jotka ovat elämässämme ja työssämme hyvin.
– Joka päivä voi miettiä, mistä olen tänään kiitollinen. Mistä voin kiittää itseäni ja muita? Muille kannattaa antaa positiivista palautetta.
Karila-Hietala kehottaa pitämään kiinni omista rajoista. Se koskee myös työelämää.
– Ei tarvitse suostua kaikkeen. Hoitajat venyvät helposti liian paljon. Voi sanoa myös ei. Työehtosopimuksia täytyy noudattaa ja omista eduista pitää kiinni.
Viljele positiivista puhetta
Mielenterveyteen vaikuttavat myös tunnetaidot, joiden perustana on kyky tiedostaa omia tunteita. Jos ei pysty näkemään omia tunteitaan, toistenkin tunteiden ymmärtäminen on hankalaa. Tunteita pitää osata ilmaista, mutta myös säädellä. Hankalia tunteita on opittava ilmaisemaan niin, etteivät ne vahingoita ketään.
– Jos reagoi asioihin kiukkuisesti, pitää miettiä, miksi reagoin näin. Jatkuva suuttuminen kuormittaa itseä ja muita. Työpaikalla kannattaa viljellä positiivista puhetta, koska se lisää työhyvinvointia.
Entä jos potilas kuolee? Tuskin silloin kukaan jaksaa olla töissä myönteinen.
– Aina voi nähdä jotain hyvää. Ehkä potilas sai kuolla levollisesti. Tilanteen jälkeen voi kiittää työkaveria, joka oli myös kuolevan vierellä. Tällainen ajattelu tuo jaksamista itselle ja muille.
– Toisaalta sekin on tärkeää, että työkavereille voi sanoa ääneen myös ikäviä tunteita, esimerkiksi olipa tämä haastava kohtaaminen tai nyt olen kuormittunut. On parempi puhua tunteista työkavereille kuin näyttää ne asiakkaille tai potilaille.
Karila-Hietala korostaa sitä, ettei työpaikalla tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Apua pitää antaa ja sitä pitää osata ottaa vastaan.
Älä jumita menneisyydessä
Jos lapsena kokee turvattomuutta tai tulee kaltoin kohdelluksi, ne altistavat mielenterveyshäiriöille ja päihteiden käytölle. Lapsuuden vaikeista kokemuksista on tärkeää päästä yli.
– On vaikeaa olla 50-vuotias kaltoin kohdeltu lapsi. Aikuisen järki sanoo, että tästä pitäisi mennä eteenpäin, mutta mieli jumittaa vanhoihin asioihin. Suosittelen tällaiselle ihmiselle terapiaa tai tukiryhmää. Kehottaisin välttämään sellaisia netin keskustelupalstoja, joissa asioita ei käsitellä ammatillisesti, Ritva Karila-Hietala neuvoo.
Aikuisen omalla vastuulla on se, että yrittää päästä asioiden yli.
– Jos on kokenut kamalia asioita lapsuudessaan, eikä käsittele niitä mitenkään, se on riski sairastumiselle. Esimerkiksi koulukiusaaminen voi vaikuttaa läpi koko elämän, ellei asiaa käsittele terapian tai vertaistukiryhmän avulla.
Karila-Hietalan mielestä jossain vaiheessa lapsuuden käsittely kannattaa lopettaa. Koko aikuisuuden ei pitäisi mennä lapsuudesta toipumiseen.
– Jotkut selviytyvät ilman ulkopuolista apua, kun he vain päättävät, että asia on loppuun käsitelty. He ajattelevat, että tapahtunut mikä tapahtunut, eikä siihen voi enää vaikuttaa.
Vaikka lapsuus olisikin ollut turvallinen, elämässä saattaa tulla hetkiä, jolloin tarvitsee ammattiauttajaa. Karila-Hietala kehottaa hakeutumaan ajoissa työterveyshuoltoon työterveyshoitajan, -lääkärin tai -psykologin juttusille.
– Kun on jatkuvaa alakuloisuutta, unettomuutta, ärtyisyyttä tai huonommuuden tunteita, kannattaa varata aika työterveyshuoltoon. Ei pidä odottaa siihen asti, että masennus tai uupumus puhkeaa. Silloin ollaan jo vaikeammassa tilanteessa. Kun ajoissa pääsee puhumaan, oireet saattavat mennä ohi nopeasti. Toisinaan tarpeen on lyhyt sairausloma.
Entä jos hoitaja sairastuu?
Lievästi masentuneelle ei välttämällä suositella sairauslomaa, sillä työ tukee mielenterveyttä. Moni ei kerro työpaikallaan lainkaan sairastavansa masennusta. Erityisesti sijaiset vaikenevat
asiasta tyystin, koska pelkäävät, ettei heidän työsopimustaan jatketa.
– Masennusta voi olla vaikea salata, sillä se näkyy ihmisen toiminnassa. Masentunut nukkuu huonosti, on kärttyinen ja eristäytyy muista. Toivoisin, että työyhteisöt olisivat sellaisia, että siellä voisi avoimesti kertoa masennuksestaan. Ainakin esimiehelle voisi kertoa diagnoosista ja sanoa, että aikoo hoitaa itsensä kuntoon, Ritva Karila-Hietala pohtii.
Mielenterveydenhäiriöt lyövät edelleen ihmiseen leiman. Karila-Hietala toivoo, että niihin opittaisiin suhtautumaan samalla tavalla kuin fyysisiin sairauksiin.
– Jos sairastuu selästään, saa helpommin tukea kuin jos sairastuu masennukseen. Ihmiset eivät tiedä, miten masentunutta voisi auttaa.
Parhaimmillaan työyhteisö tukee masentunutta työkaveria.
– Jokainen meistä voi joutua tilanteeseen, jossa ei jaksa tehdä työtä täysillä. Esimerkiksi läheisen menettäminen voi viedä voimavarat niukoiksi. Siksi työtehtäviä pitää räätälöidä tarpeen mukaan. On väärää ajattelua, että kaikkien pitää tehdä kaikkea.
Kun masentuneen voimavarat riittävät annettuihin työtehtäviin, se tukee toipumista. Joskus paikallaan voi olla osa-aikainen sairausloma.
– Yksin tehtävä työ ei välttämättä sovi masentuneelle. Esimerkiksi kotihoidossa voi tuntua liian rankalta jättää huonokuntoinen vanhus yksin kotiin. Olisi parempi, jos työtä voisi tehdä jonkun kanssa yhdessä. Silloin saa muilta tukea jatkuvasti.
Kuka meistä on terve?
Ritva Karila-Hietalan mielestä masentuneen kannattaa ottaa muiden apu ja tuki vastaan. Se ei ole aina helppoa, jos on tottunut pärjäämään yksin. Masennus vaatii aktiivista hoitoa.
– Jos lääkäri suosittelee lääkitystä, se kannattaa aloittaa. Se ei yksinään riitä, vaan rinnalle tarvitaan tiivis keskusteluhoito työterveyshoitajan, psykologin tai terapeutin kanssa.
Entäpä nuori, joka on sairastanut masennuksen, onko hoitoala hänelle täysin sopimaton?
– Jos nuoruusiän masennus olisi este hakeutua alalle, meiltä loppuisivat hoitajat kesken. Mutta on totta, että lähihoitajan työ ei sovi kaikille. Sitä suositellaan liian monille. Tiedän opiskelijoita, jotka ovat keskeyttäneet opinnot ensimmäisen harjoittelujakson aikana, koska työ on uuvuttanut heidät.
Karila-Hietalan mielestä aikaisempi mielenterveyshäiriö ei saa olla ammatinvalinnan este. Hän tietää nuoria, jotka haluavat auttaa muita, koska heitä on autettu.
– Se ei ole huono lähtökohta, mutta pitää tietää riskit. Aikaisempi mielenterveyshäiriö altistaa kuormittuneisuudelle, uupumiselle ja uudelleen sairastumiselle. Jokaisen pitää miettiä, miten kuormittavaan työhön voimavarat riittävät.
Kuka meistä sitten on riittävän terve? Mistä sen voi tietää?
– Jos jaksat herätä aamulla, menet töihin, toimit siellä ammatillisesti, juttelet ihmisten kanssa ja pystyt huolehtimaan itsestäsi, mielenterveytesi on riittävän vahva.
Juttu on julkaistu alun perin SuPer-lehdessä 1/2018.
