Sisäilmaoireiden vuoksi lääkärin vastaanotolle tulleen potilaan asema on haavoittuva. Liittyvätkö oireet todella sisäilma-altistukseen vai johonkin muuhun, esimerkiksi työstressiin?
– Todistustaakka on potilaalla, mutta diagnoosista ja toimenpiteistä päättää lääkäri. Lääkäritkin pitävät näitä keskusteluja vaikeina, sanoo tutkijatohtori Suvi Kaikkonen Helsingin yliopistosta.
Hän tutkii tuoreessa väitöksessään nimenomaan sisäilmaoireisiin liittyviä potilaskeskusteluja lääkärin vastaanotolla – ei keskustelujen lopputulosta tai sitä, katsotaanko oireiden lopulta johtuvan sisäilmasta vai jostakin muusta.
– Potilaiden valittamia oireita kutsun sisäilmaoireiksi siksi, että potilaat itse pitävät niitä sellaisina. Tutkimukseni keskiössä ovat nimenomaan potilaiden omat oiretulkinnat ja se, miten ne pääsevät vastaanotolla esiin, Kaikkonen korostaa.
Aikaisemmat tutkimukset ovat antaneet synkähkön kuvan sisäilmapotilaiden asemasta terveydenhuollossa. Kaikkosen tulokset ovat valoisampia: niiden mukaan lääkäreiden ja potilaiden keskustelut sujuvat yhteistyön merkeissä silloinkin, kun oireiden syistä ollaan eri mieltä.
– Ero johtunee tutkimusten erilaisista lähtökohdista. Aikaisemmissa tutkimuksissa on kysytty potilailta ja lääkäreiltä heidän kokemuksiaan vastaanottojen vuorovaikutuksesta. Minä tutkin tuota vuorovaikutusta suoraan.
Eivät sisäilmasiat olleet kaikkein helpoimpia käsiteltäviä tutkijallekaan. Kaikkonen sai tutkimusaiheelleen paljon kannustusta, mutta epäilyksiäkin esitettiin.
– Vihdoinkin joku tarttuu tähän aiheeseen, tietenkin haluan osallistua, sanoi moni. Toiset taas kyselivät kautta rantain, kenen joukoissa seison ja mitä minä oikeasti sisäilmaoireista ajattelen.
Kaikkosen tutkimusaineistona oli 80 tuntia videoituja, aitoja lääkärin vastaanottoja neljästä suomalaisesta sairaanhoitoyksiköstä. Mukana olleista 75 vastaanottokeskustelusta tutkija ruoti tarkemmin 33 keskustelua.
Lääkäri ei hoida sisäilmaa
Väsymystä, päänsärkyä, aivosumua, kurkkukipua, yskää, nuhaa, kuumetta, silmäoireita, nivelkipuja, hengitysvaikeuksia, astmaa – sisäilmaoireiden kirjo on laaja. Tutkimusten mukaan niistä kärsii viidennes suomalaisista naisista ja joka kymmenes miehistä.
Suurimmalla osalla oireet ovat lieviä, mutta pahimmillaan ne heikentävät elämänlaatua jopa enemmän kuin vakavat kansansairaudet.
Suuri osa kaikista sisäilmaoireiden aiheuttamista perusterveydenhuollon vastaanottokäynneistä päättyy siihen, ettei oireille löydy syytä, jota voitaisiin hoitaa lääketieteellisesti.
Kamppailua on käyty siitä, missä raameissa sisäilmaoireilua pitäisi tarkastella: ovatko oireet ”henkisiä” eli psykososiaalisia vai ”ruumiillisia” eli biologisia. Viime vuosina on Kaikkosen mukaan kuitenkin siirrytty kohti monipuolisempia tulkintoja: syiden ei enää välttämättä tarvitse olla joko-tai.
– Sekä potilaat että lääkärit ovat nykyään entistä avoimempia mahdollisuudelle, ettei oireille löydy yhtä selkeää syytä, vaan syyt voivat olla pieninä palasina maailmalla.
Usein lääketiede ja sisäilmaoireet joutuvat Kaikkosen mukaan napit vastakkain siitä yksikertaisesta syystä, että lääkäri keskittyy ammattinsa puolesta yleensä ihmisiin, ei esimerkiksi rakennuksiin.
– Sisäilmaoireista kärsivän potilaan kannalta lääkäri katsoo siis jo lähtökohtaisesti väärään suuntaan. Potilaan mielestähän vaivan syy ei ole hänessä vaan ympäristössä, kuten asunnon tai työtilojen sisäilmassa.
Rohkaisu voi tuntua vähättelyltä
Aikaisempien tutkimusten perusteella potilaat vastustavat diagnoosia erityisesti silloin, kun lääkäri selittää sisäilmaoireita psykososiaalisilla syillä, kuten stressillä tai traumaattisilla kokemuksilla.
Kaikkosen tutkimus kertoo, että myös fyysiset, psyykkisiä syitä vähemmän stigmatisoivat selitykset herättävät usein potilaan vastarinnan.
– Riittää, että oireiden syyt liitetään sisäilman sijaan potilaaseen. Myös tilanne jossa potilas kokee, että hänen oireitaan vähätellään, nostattaa vastarintaa.
Lääkärit normalisoivat usein oireita, jotka eivät näytä lääketieteen kannalta erityisen vakavilta. Normalisoinnista voi olla kyse esimerkiksi silloin, kun lääkäri sanoo, että ”tuo menee kyllä ohi” tai ”sinä kuitenkin pysyt tekemään monia asioita”.
– Rohkaisuksi tarkoitetut sanat voivat herättää potilaassa tunteen, että lääkäri ei ota hänen puheitaan täydestä todesta.
Kun lääkäri loiventaa ja lieventää, potilas nostaa panoksia kuvaamalla oireitaan entistä rankemmiksi. Keskustelu voi mennä inttämiseksi, ja vastaanotto venyy.
Huutokauppaa muistuttava tilanne uhkaa erityisesti silloin, kun kuilu lääketieteellisten löydösten ja potilaan kokemien oireiden välillä on leveä.
– Kokeissa ei löydy mitään, mutta potilaan olo on hirveä: hän ei saa henkeä, liikkuminen on vaikeaa ja töistä selviytyminen tuntuu mahdottomalta. Tällaisissa tilanteissa lääkärin puheet huonosta hengitystekniikasta ja lihasjännityksestä lankeavat todella huonoon maaperään.
Potilaan tulkinta on hyvä alku
Potilaan kanssa keskustellessaan lääkärit tarjoavat sisäilmaoireille muita mahdollisia selityksiä. Potilaat sekä hyväksyvät että hylkäävät näitä selityksiä, eikä tässä ole Kaikkosen mukaan kyse pelkästään siitä, mitä potilaat itse oireistaan ajattelevat. Paljon merkitsee sekin, kun lääkäri tuo muut syyt esiin keskustelussa.
Hyvän potilaskeskustelun perusreseptiin kuuluu Kaikkosen mukaan riittävän tilan antaminen sisäilmapotilaan omille kokemuksille.
– Potilaan oman oiretulkinnan huomioiminen heti keskustelun alussa vaikuttaa paljon siihen, millainen kenttä jatkokeskustelulle aukeaa. Lääkärin ei kannata avata keskustelua toteamalla, että ”sulla oli sitten yskää ja nuhaa”. Mieluummin kannattaa sanoa vaikkapa, että ”sä tulit tänne näiden sisäilma-asioiden kanssa”.
Potilaan oman oiretulkinnan ytimessä on oireiden ja tietyissä tiloissa oleskelun välinen ajallinen yhteys. Tämän yhteyden potilaat selittävät Kaikkosen mukaan vastaanotolla tarkasti ja yksityiskohtaisesti.
– Se on heidän pääargumenttinsa. Jos lääkäri esittää oireille muita kuin sisäilmaan liittyviä syitä, hänen pitäisi aina ottaa huomioon potilaan havaitsema ajallinen yhteys. Selitys ei toimi, jollei se selitä sitä, miksi oireiden ilmaantuminen liittyy säännöllisesti oleskeluun tietyssä paikassa.
Puhetyötä tekevä potilas, vaikkapa opettaja, saattaa pitää oireiden syynä koulurakennuksen sisäilmaa. Lääkäri voi tällöin pitää kiinni potilaan esittämästä yhteydestä mutta selittää sen toisin: voisivatko kurkkuoireet kenties johtua myös siitä, että juuri noissa tiloissa potilas puhuu enemmän ja kovemmalla äänellä kuin missään muualla?
– Lääkärin kanta helpointa hyväksyä silloin, kun hän kierrättää puheenvuoroissaan potilaan esiin tuomia ajatuksia. Näin lääkäri jakaa asiantuntijan roolia potilaalle itselleen. Ja ainakin potilaalle tuli olo, että lääkäri on kuunnellut häntä tarkasti.
Vastaanotolle ei tulla viihtymään
Julkisuuden sisäilmamyrskyjen keskelläkin vastaanotoilla on pidellyt tyventä. Lääkärin ja sisäilmaoireita valittavan potilaan väliset keskustelut käydään Suvi Kaikkosen mukaan yleensä hyvässä hengessä. Supisuomalaiseen tapaan molemmat osapuolet pyrkivät pitämään erimielisyydet pinnan alla.
Toisinaan sopu kuitenkin säröilee, ja se on Suvi Kaikkosen mielestä hyvä asia.
– Erimielisyyttä ei pitäisi vastaanotolla viimeiseen asti välttää. Vastaanoton tavoitteena ei ole, että kaikilla olisi mahdollisimman mukavaa. Tavoite on ottaa selvää siitä mikä potilasta vaivaa, ja auttaa häntä.
Selkeästi ilmaistu erimielisyys voi Kaikkosen mukaan olla hoidollinen resurssi
– Potilaan pannessa kunnolla hanttiin lääkäri saa ainakin tietää, mitä hän lääkärin tulkinnassa vastustaa, ja se on jatkon kannalta tärkeää. Huonoin vaihtoehto taas on se, että potilas hiljenee ja vetäytyy keskustelusta.
Tutkija korostaa, että vastuu keskustelun kulusta on aina lääkärillä. Silti hän antaa yhden suosituksen myös vastaanotolle meneville potilaille, ja samalla myös potilasjärjestöille.
Sisäilmapotilaan elämäntilanne on usein vaikea, ja asioita on mielessä paljon. Tällainen tilanne tuottaa helposti runsaina vyöryviä puheenvuoroja. Vyörytys ei kuitenkaan toimi vastaanotolla.
– Vaikka moni asia olisi pielessä, potilaan kannattaa miettiä ja jaotella mielessään etukäteen ne asiat, jotka hän haluaa tuoda vastaanotolla esille. Vastaanottotilanteen rakenne on sellainen, että pieniksi paloitellut asiat on helpompi käsitellä kuin isot kokonaisuudet.
Hoitajilla on sisäilmaoireiden selvittämisessä suuri rooli: potilaat tulevat lääkäriin lähes aina hoitajan kautta. Kaikkonen suosittelee hyvien keskustelukäytäntöjä lääkäreiden lisäksi muillekin terveysalan ammattilaisille.
– Sisäilmapotilaan asema on haavoittuva myös hoitajan pakeilla. Sielläkin potilasta satuttaa eniten oireiden vähättely.
Suvi Kaikkonen: Discussing a contested illness during a medical consultation – The case of indoor air symptoms”. Helsingin yliopisto 2024.
