Kakkostyypin diabeteksen hoitotasapaino perustuu onnistuneeseen omahoitoon ja omahoidon perusta on toimiva hoidonohjaus. Hoidonohjauskeskustelun onnistumien ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.
– Potilaiden hyviksi kokemissa hoidonohjauskeskusteluissa ammattilainen on kiinnostunut siitä mitä potilas itse ajattelee sairaudestaan, terveydestään ja elämäntavoistaan, kertoo hoitokeskustelujen vuorovaikutuksesta tänä vuonna väitellyt Maija Peltola.
Huonoissa kokemuksissa taas voi olla kysymys esimerkiksi siitä, että potilas tuntee tulleensa istutetuksi syytettyjen penkkiin. Kaksi kolmasosaa potilastapaamisista oli jäänyt potilaiden mieleen positiivisina.
Peltola keräsi väitöstutkimustaan varten 41 diabeetikon kokemuksia hoidonohjauskeskusteluista.
– Pyysin diabeetikoita kertomaan sekä myönteisistä että kielteisistä vuorovaikutuskokemuksista. Aikaisempien tutkimusten perusteella oletin, että ihmiset muistavat ehkä herkemmin kielteiset kuin myönteiset keskustelut.
Tyypin 2 diabetes on vahvasti stigmatisoitunut kansansairaus. Viestintää Tampereen yliopistossa opiskelleen Peltolan tutkimustyötä on motivoinut alusta lähtien halu ottaa selvää, mikä auttaisi poistamaan tätä stigmaa.
– Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa minua kiinnostaa erityisesti se, miten vuorovaikutuksella voidaan lisätä hyvinvointia. Yksi keino torjua stigmaa on nostaa diabetesta sairastavien oma ääni kuuluville.
Välittäminen ei tarkoita paapomista
Välittäminen ei tarkoita paapomistaKielteisinä muistetuissa keskusteluissa potilaan annettiin ymmärtää enemmän tai vähemmän suoraan, että hän on itse aiheuttanut sairastumisensa esimerkiksi epäterveellisillä elämäntavoillaan.
Negatiiviseksi koettiin myös kohtaamiset, joissa potilaan omaa osaamista aliarvioitiin, eikä hänen mielipidettään kysytty tai huomioitu.
– Jotkut kokivat, ettei ammattilainen ollut kiinnostunut potilaan yksilöllisestä tilanteesta. Joistakin potilaista tuntui siltä, että diabeetikot niputetaan yhdeksi joukoksi ja yksilöllisyys ohitetaan myös hoitosuunnitelmaa laadittaessa, Peltola kuvailee.
Aina ei vain löytynyt yhteistä vuorovaikutustyyliä. Jotkut kaipasivat ammattilaiselta herkempää otetta, jotkut enemmän huumoria tai herättelyä. Tärkeää ei Peltolan mukaan olekaan vain se mitä sanotaan, vaan miten se sanotaan.
– Ammattilaisen puhe voi kuulostaa syyllistävältä, vaikka sitä ei olisi sellaiseksi tarkoitettu.
Potilas ei aina väitä vastaan tai osoita muutenkaan tunteitaan, vaikka ammattilaisen puhe loukkaisikin. Tilanne jää kuitenkin mieleen, ja sillä voi olla ikäviä seurauksia.
– Jotkut syyllistämistä kokeneista ajattelivat, että ei ikinä enää tänne. Ei saman ammattilaisen juttusille, eikä vastaanotolle yleensäkään.
Aina kyse ei ole syyllistämisestä. Hoitoonohjauskeskustelun vuorovaikutuksesta huolehtiminen voi yksinkertaisesti hautautua asiakysymysten alle.
– Jos ihminen jää kohtaamatta, tilanteesta saattaa jäädä valju kokemus. Potilaalle voi jäädä vaivaamaan huoli siitä, että hoidettiinko tässä nimenomaan häntä vai ketä tahansa diabetespotilasta.
Tiukasti lääkityksestä
Jotkut potilaat kaipasivat ammattilaiselta myötäilyn sijaan napakkuutta. Peltolan mielestä tietty tiukkuus voikin ollaan paikallaan esimerkiksi silloin, kun keskustellaan lääkityksestä kiinni pitämisestä.
– Napakat kehotukset voivat hätkäyttää, mutta joillekin potilaille se sopii.
Peltola puhuu välittämisestä, joka ei tarkoita paapomista vaan sitä, että ammattilainen haluaa vilpittömästi olla diabeetikon apuna ja tuo sen myös esiin.
Ne potilaat, joilla oli myönteisiä kokemuksia keskusteluista, kokivat saaneensa niistä myös paljon hyödyllistä tietoa – ja tiedon lisäksi toivoa siitä, että sairaus on mahdollista saada hallintaan ja hyvä elämä voi jatkua.
– Samalla luottamus terveydenhuoltoa kohtaan kohenee, ja se kannustaa jatkokäynteihin.
Puhu tulevasta – älä menneistä
Hyvän hoitoonohjauskeskustelun ominaisuuksia on Peltolan mukaan vaikea määritellä yksityiskohtaisesti: Mikä toimii yhden potilaan kohdalla voi olla vaikeaa toiselle. Yhteisiäkin piirteitä onnistuneista keskusteluita kuitenkin löytyi.
– Tärkeää on alku eli se, miten vuorovaikutus lähtee käyntiin. Silmiin katsominen tervehtiessä kuuluu asiaan ja kiireen tuntu olisi tärkeää saada pois. Ammattilainen voi keventää tilannetta esimerkiksi kertomalla aluksi jotakin itsestään.
Potilaasta pitäisi tuntua siltä, että tilanne on tarkoitettu juuri häntä varten. Tässä auttaa, kun kummallakin osapuolella on selkeä käsitys siitä, mitä asioita sillä kertaa käsitellään. Myös roolijako on Peltolan mukaan hyvä pitää selkeänä.
– Tiedostetaan, että molemmilla on tilanteessa omaa asiantuntemustaan. Yhdessä keskustellen etsitään oikeat tavat edetä. On tärkeää, että potilas hyväksytään sellaisena kuin hän on. Liikkeelle ei pitäisi lähteä siitä mitä potilas on siihen asti tehnyt tai jättänyt tekemättä vaan siitä, mitä jatkossa tehdään, Peltola tähdentää.
Diabeetikkojen odotukset vaihtelivat jonkin verran sen mukaan, oliko tapaaminen sovittu lääkärin vai hoitajan kanssa: lääkärin kanssa oli totuttu keskustelemaan enemmän esimerkiksi lääkityksestä. Vuorovaikutuksen laadussa ei kuitenkaan ollut eroja.
– Samat asiat korostuivat potilaiden hyvinä ja huonoina pitämissä kohtaamisissa riippumatta siitä, istuiko pöydän toisella puolella lääkäri vai hoitaja: oliko osoitettu hyväksyntää ja kunnioitusta, vai oliko syyllistetty.
Hoitajien ja lääkäreiden hoitoonohjausta pidettiin myös yhtä tärkeinä. Ammattilaisen tuttuus tai vierauskaan ei vaikuttanut asiaan.
– Ratkaisevaa on vuorovaikutuksen onnistuminen kussakin yksittäisessä tapaamisessa, Peltola korostaa.
Syyllistäminen särkee hoitosuhteita
Jos ylipaino ja kakkostyypin diabetes ovat itse aiheutettuja, niin mitä pitäisi ajatella tuhansista sählyottelussa nyrjähtäneistä nilkoista, kuntosalilla kuluneista olkanivelistä ja juoksulenkeillä pahoin kärsineistä polvista? Tai työnarkomaniaksi kutsutun vaivan aiheuttamista psyykkisistä ja fyysisistä terveyshaitoista?
Leima ”itseaiheutettu” kertoo tiettyihin sairauksiin liittyvistä asenteista, ei lääketieteellisistä tosiasioista. Tämän puolesta puhuu sekin, että perimän tiedetään vaikuttavan paljon sekä painoon että diabeteksen puhkeamiseen.
Negatiivisista asenteista seuraa syyllisyydentunteita. Syyllisyydentunteista taas ei seuraa mitään hyvää yksilön- tai kansanterveydelle. Itseaiheutetuista sairauksista puhuminen näyttäisikin palvelevan ensi sijassa puhujan omaa huteraa itsetuntoa.
Maija Peltolan tutkimuksen mukaan syyllisyydentunne saattaa johtaa siihen, ettei diabetesta sairastava uskalla hakeutua hoitoon. Eräs tutkimukseen haastateltu diabeetikko pohti sitäkin, onko hänellä edes oikeutta hakea apua julkisesta terveydenhuollosta. Syyllistämiskokemuksista seurasi vastaanottoaikojen välttelyä ja särkyneitä hoitosuhteita.
Myös Diabetesliiton syksyllä 2019 diabeteshoitajille tekemä kysely kertoo, että syyllisyyden ja häpeän tunteet vaikuttavat hoidon onnistumiseen pääasiassa kielteisesti. Kyselyn mukaan syyllisyydentunteet ovat yleisimpiä tyypin 2 diabeetikoilla, mutta häpeää ja syyllisyyttä liittyy usein myös tyypin 1 diabetekseen.
Väitös: Terveydenhuollon ammattilaisen ja diabeetikon välisen vuorovaikutuksen merkitys omahoidolle. Tampereen yliopisto 2023.
