Onko oma koti paras paikka vanheta? Riippuu kodista ja elämäntilanteesta, vastaa tutkijatohtori Paula Vasara Jyväskylän yliopiston Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksiköstä.
Tärkeintä on hylätä lähtökohta, että ikääntyneet olisivat asumistoiveidensa ja -tarpeidensa suhteen yhtenäinen ryhmä.
– Yhdelle on tärkeää saada asua loppuun asti omin käsin rakennetussa kotitalossa, toinen haluaa muuttaa lähelle lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Kolmas kaipaa ehkä lähemmäs kaupungin keskustaa, jotta harrastusmahdollisuudet säilyvät mahdollisen ajokortin menetyksen jälkeenkin, Vasara luettelee.
Pitkäaikaisen, itse omistetun ja mielellään omin käsin rakennetun kodin arvostuksen juuret ovat syvällä Suomen maatalousvaltaisessa historiassa. Koti on latautunut käsite, johon liittyy vahvoja tunteita ja odotuksia.
– Pitkäaikainen koti ja itsenäinen asuminen rinnastetaan terveyteen ja omatoimisuuteen. Kotoa pois muuttamiseen taas liittyy luopumisen, menetysten ja jopa lähestyvän kuoleman merkityksiä, Vasara pohtii.
Kotona vanhenemista suosivassa ympäristössä ääneen pääsevät harvoin ne, jotka eivät ole toteuttaneet tätä periaatetta omassa elämässään. Kodista on tullut eräänlainen käsiteansa: kun pitkäaikaisuus on kodin ehto, muutto uuteen paikkaan määrittyy väistämättä kodin menetykseksi ja sitä mukaa tappioksi.
Tällaisessa keskusteluympäristössä kotona vanheneminen on voittaja jo ennen kuin muita vaihtoehtoja on ehditty edes esitellä.
– Muuttaminen iäkkäänä voitaisiin kehystää myös toisella tavalla. Se ei väistämättä ole pakon sanelema ratkaisu, vaan se voi olla myös pyrkimystä järjestää elämä niin, että omannäköistä elämää kyetään jatkamaan.
Kodin merkitys voi muuttua hetkessä
Kodin merkitys ikäihmiselle voi kuitenkin muuttua – ja muutos voi tapahtua hetkessä.
Esimerkkitapauksesta käy Vasaran väitöstutkimustaan varten haastattelema iäkäs leskimies, joka asui yksin kotonaan ja oli oloonsa kaikin puolin tyytyväinen. Arki sujui, ja lapset kävivät säännöllisesti katsomassa.
Vakava sairauskohtaus muutti tilanteen täysin. Vanhus joutui ryömimään lattialla päästäkseen soittamaan apua, ja hän joutui myös odottamaan apua lattialla.
– Tapaus jätti jälkeensä syvän turvattomuuden tunteen. Koti ei sen jälkeen ollut enää hyvinvoinnin paikka. Siitä oli tullut vain asuinpaikka, eikä olo siellä tuntunut turvalliselta, Vasara kuvailee.
Kodin merkitys voi muuttua yhtäkkiä tai pikkuhiljaa kunnon huonontuessa ja kotiaskareiden käydessä vuosi vuodelta hankalammiksi. Jossakin vaiheessa kotona ei voi enää tehdä mitä haluaa.
– On ihmisiä, jotka kykenevät sopeutumaan vähitellen lisääntyviin arjen hankaluuksiin. Koti lakkaa kuitenkin olemasta hyvä koti viimeistään siinä vaiheessa, kun asunnosta ei enää pääse omin avuin ulos, eikä omaisia tai tuttavia ole lähellä auttamassa.
Paula Vasara osoittaa väitöstutkimuksessaan, että omassa kodissa asumista ei haluta jatkaa hinnalla millä hyvänsä.
– Olennaista on hylätä valmiit kotiin liittyvät mielikuvat ja kysyä, millä ehdoilla kotona asumista halutaan ja kannattaa jatkaa. Kun pitkäaikainen koti ei enää täytä kodin vaatimuksia, siitä voidaan olla valmiita luopumaan, vaikka luopumiseen liittyykin vahvoja tunteita ja suurta symboliikkaa.
Vasaran väitöstutkimuksen neljän tutkimusartikkelin aineistona olivat yhtensä 47:n kotona ja ikäperusteisessa asumisessa elävän ikäihmisen haastattelut sekä 14:n äidistään päivittäin huolehtivan tyttären haastattelut.
Elämä siirtyy kodin ulkopuolelle
Koti ei ole menettämässä merkitystään, mutta merkitykset muuttuvat. Pitkäaikainen sitoutumien samaan asuinpaikkaan on Vasaran mukaan vähitellen purkautumassa, samoin kodin merkitys sosiaalisen elämän keskipisteenä.
Helsingissä on paljon ahtaasti asuvia, ja minikoteja rakennetaan jatkuvasti lisää. Kodin ei tarvitse olla niin tilava kuin ennen, sillä suuri osa aikaisemmin kotona eletystä elämästä on siirtynyt kodin ulkopuolelle.
– Ennen käytiin tuttavien luona kylässä, nykyään kavereita tavataan kahviloissa ja harrastuspaikoissa. Koti on voinut muuttua levähtämisen ja palautumisen paikaksi, ja varsinainen eläminen tapahtuu toisaalla. Olisi kummallista, jollei näitä muutoksia otettasi mitenkään huomioon ikäihmisten asumissuosituksissa, Vasara sanoo.
Yksioikoista kotona vanhenemisen ihannetta vastaan puhuu sekin, että tämän päivän ikäihmiset ovat tottuneet elämänsä aikana muuttamaan.
– Jos takana on kymmeniä muuttoja, niin miksi ikäihmisen kannattasi pitää kynsin hampain kiinni juuri siitä asunnosta, jossa hän sattui asumaan sillä hetkellä, kun oma selviytymien jostakin syystä huononi?
Kotona vanhenemisen politiikkaa on alettu viime vuosina kyseenalaistaa. Tällä suunnalla tulee kuitenkin talous vastaan: ikäihmisten asuminen kotona tulee yhteiskunnalle muita asumisratkaisuja halvemmaksi – etenkin jos omaiset ja läheiset suostuvat heitä auttamaan ja hoivaamaan.
Lisää hissejä – vai jotakin ihan uutta?
Vasaran mielestä ikäihmisten asumispolitiikassa on kaiken kaikkiaan keskitytty liikaa siihen, miten ihmiset saataisiin pysymään kotona.
– Hissejä rakennetaan suuria määriä vanhoihin kerrostaloihin, koska valtio tukee hankkeita taloudellisesti. Vanhan varaan rakentamisen sijaan kannattasi ottaa selvää, mitä nykyiset ja etenkin tulevat ikäihmiset eläkevuosien aikaiselta asumiseltaan odottavat, Vasara arvostelee.
Vasaran tulokset osoittavat monien aiempien tutkimusten tapaan, että suuri osa ikäihmisistä haluaa asua omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista. Pysyvyyttä, tuttuutta ja omien totuttujen toimimisen tapojen jatkuvuutta arvostetaan, eikä muutosta kaivata vain vaihtelun vuoksi.
– Toisaalta tulokset osoittavat senkin, että toive kotona asumisen jatkumisesta saattaa tarkoittaa myös syvempää toivetta oman terveyden ja toimintakyvyn säilymisestä. Oma koti voi toteutua myös uudessa paikassa, jos se tarjoaa mielekästä tekemistä ja mahdollisuuden kokea turvallisuutta ja osallisuutta, tutkija painottaa.
Muuttamista ei siis yleensä toivottu, mutta muuttopäätöstä ei myöskään haluttu viivyttää loputtomiin. Turvallisuus ja hyvä huolenpito olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin asuinpaikan säilyminen.
Monet Vasaran väitöstutkimukseen osallistuneista kuvasivat muutosta positiivisin sanoin, vaikka itse muuttaminen olikin saattanut tuntua raskaalta. Elämänlaatu uusissa oloissa koettiin riittävän hyväksi, vaikka kompromisseja ja myönnytyksiä oli jouduttu tekemään.
– Vanhaa ja uutta vertailtiin monissa kertomuksissa toisiinsa. Muutoksen myötä jotain oli ehkä menetetty, mutta tilalle oli saatu vastaavasti jotain vähintään yhtä tärkeää.
