Ovatko ensiaputaidot hanskassa, kysyttiin pitkään sairaanhoitajana toimineelta Minna Sihvolta hänen suorittaessaan työnsä ohella liikunnan ammattitutkintoa.
Kysymys vähän ärsytti, olihan Sihvo tehnyt hätäensiapuun liittyviä töitä hoitajanuransa alusta asti, muun muassa lasten teho-osatolla. Ensiapukurssille piti kuitenkin mennä, jotta taidot saatiin todennettua.
– Kurssilla huomasin kauhukseni etten osaa juuri mitään! Maallikkoensiavussa kun piti pärjätä ilman tuttua tiimiä ja sairaalan laitearsenaalia, Sihvo muistelee.
Tapaus sai Sihvon kiinnostumaan nimenomaan maallikkoensiavusta. Hän kouluttautui ensiavun ja terveystiedon kouluttajaksi ja myöhemmin aikuiskasvatustieteiden maisteriksi.
Nyt takana on viisi vuotta Punainen Risti Ensiavun koulutuspäällikkönä ja tekeillä on väitöskirja sitä, miten tunteet vaikuttavat toimintaan ensiapua vaativassa tilanteessa.
Moni ei uskalla antaa ensiapua, koska pelkää tekevänsä jotain väärin. Mahdolliset tartunnatkin pelottavat, ja apua vaativat tilanteet voivat näyttää järkyttäviltä ja luotaantyöntävältä.
– Eniten väärin on jättää tekemättä mitään. Minimivaatimus on, että jokainen osaa ja uskaltaa soittaa numeroon 112 ja toimia sieltä saatujen ohjeiden mukaan. Kun 112 on soitettu, puolet hätäavusta on tehty, Sihvo linjaa.
Yllättävä tilanne lamauttaa
Miksi jotkut jäävät onnettomuuspaikalle katselemaan, toiset jatkavat matkaansa – ja jotkut alkavat hetkeäkään epäröimättä auttamaan parhaansa mukaan?
Sihvo selittää väitöstutkimuksessaan asiaa minäpystyvyydeksi kutsutulla ominaisuudella.
– Minäpystyvyys tarkoittaa sitä, että ihminen uskoo omaan kykyynsä selviytyä tilanteessa kuin tilanteessa. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, mitä itse kukin oikeasti osaa vaan siitä, millaisiksi omat taidot ja kyvykkyys koetaan. Toki hyvät taidot voivat osaltaan parantaa luottamusta omaan kykyyn auttaa, Sihvo selittää.
Ensiavun antamisen erityisyys piilee siinä, että apua vaativat tilanteet tulevat lähes poikkeuksetta kuin salama kirkkaalta taivaalta. Henkistä valmistautumisaikaa ei ole ja lamaantuminen uhkaa, vaikka taidot olisivatkin hallussa.
Auttamista voi haitata myös sivustakatsojaefekti: kaikki paikallaolijat ajattelevat, että joku toinen osaa paremmin. Lopulta kaikki seisovat tumput suorana ja kallista aikaa kuluu hukkaan.
– Minäpystyvyys ennustaa hyvin, ryhtyykö ihminen auttamaan. Hyvä minäpystyvyys panee käärimään hihat ja menemään tilanteisiin silloinkin kun pelottaa ja ahdistaa, eikä omien tietojen ja taitojen riittävyydestä ole varmuutta, Sihvo sanoo.
Opetusta jo taaperoikäisille
Persoonallisuuden on todettu vaikuttavan toimintavalmiuteen ensiaputilanteissa. Pysyviä persoonallisuuspiirteitä enemmän Sihvoa kiinnostaa kuitenkin ensiapukoulutuksen vaikutus minäpystyvyyteen ja kykyyn auttaa.
– Tutkimuksessani oletan, että tieto auttaa hallitsemaan tunteita. Esimerkiksi liikenneonnettomuuden usein järkyttävää näkymää on helpompi kestää ja toimeen on helpompi tarttua, jos on ensiapukoulutuksen tuomaa minäpystyvyyttä. Se on myös tutkimukseni alustava tulos.
Mitä aikaisemmin ensiapukoulutus aloitetaan, sitä paremmin auttaminen aikuisena sujuu. Sihvon mielestä ensiapukoulutus pitäisi aloittaa jo taaperoikäisestä.
– Tällä hetkellä ensiaputaitoja opetetaan koulussa aivan liian vähän. Itselläni on neljä lasta, joista yksikään ei ole saanut koulussa ensiapukoulutusta.
Sihvon ensiapukurssilla tapaama peruskoulun opettaja selitti, että opettajilla itsellään ei yleensä ole ensiaputaitoja. Siksi niitä ei aina myöskään opeteta.
Mene auttamaan, hälytä apua, elvytä.
– Jos jotakin opetetaan, niin asiat tahtovat jäädä 112-soiton opettamisen tasolle, eikä se todennäköisesti riitä vahvistamaan minäpystyvyyttä ensiaputilanteessa. Punaisella Ristillä olisi kyllä verkossa paljon valmista materiaalia, jota voitaisiin kouluissa käyttää.
Valmiita oppimateriaaleja peruselvytyksestä ja hätätilanteessa toimimisesta tarjoaa myös kansainvälinen Kids safe lives -hanke, jonka suomenkielinen versio löytyy Suomen Elvytysneuvoston sivuilta. Hankkeen tavoitteet on tiivistetty kolmeen perusasiaan, jotka jokaisen oppilaan tulisi sisäistää: mene auttamaan – hälytä apua – elvytä.
Ensiaputaidot tarpeen erityisesti kotihoidossa
Myös hoitajien ensiaputaidot kaipaavat Sihvon mukaan kohentamista. Kokemusta hoitajilla yleensä on, ja monet ovatkin taitavia ensiavun antajia. Kokemus on kutenkin hankittu hoitolaitoksen sisällä, ensiavun kannalta ihanteellisissa oloissa.
”Rutiinia ei synny ammattilaisellekaan,
jos tilanne osuu kohdalle
kerran kymmenessä vuodessa.”
– On myös paljon hoitajia, jotka eivät ole koskaan olleet tekemisissä akuuttihoidon kanssa. Rutiinia ei synny ammattilaisellekaan, jos tilanne osuu kohdalle kerran kymmenessä vuodessa. Joidenkin tutkimusten mukaan hoitajien ensiaputaidot ovat luultua heikommat, joten hekin tarvitsevat jatkuvaa harjoittelua, Sihvo sanoo.
Keskivertokansalainen viettää suurimman osan ajastaan kotona. Siksi myös suurin osa sairauskohtauksista saadaan kotona, siellä missä suurin osa tapaturmistakin sattuu. Sihvo painottaa ensiaputaitojen merkitystä erityisesti kotihoidossa.
– Iäkkäitä auttavilla kotihoidon työntekijöillä on keskeinen rooli sekä ensiavun antajina että auttamisen ketjun käynnistäjinä.
Suomalaisilla on Sihvon mukaan vahva halu auttaa. Koulutustaso on korkea, mikä auttaa välttämään turhia ensiaputilanteeseen liittyviä tartuntapelkoja. Auttamistarkoitus ymmärretään suomalaisissa tuomioistuimissa, joten riski ensiavussa tapahtuneiden virheiden seuraamuksista on moniin muihin maihin verrattuna pieni.
– Edellytykset ensiavun antamiselle ovat Suomessa päällisin puolin hyvät. Silti kentällä hyvin usein kuulee, että auttamatta jäi. On tärkeää selvittää mahdollisimman tarkasti, mikä ihmisiä ensiapua vaativissa tilanteissa pidättelee.
Tekstissä on käytetty lähteenä tutkimusartikkelia Minna Sihvo ym.: How to evaluate first aid skills after training: a systematic review. Scandinavian Journal of Trauma, Resuscitation and Emergency Medicine 2022.
Pelastaja ei kysy lupaa
Suomessa sattuu vuosittain 4 000–5 000 äkkikuolemaa, joista 10–20 prosenttia on sydänperäisiä. Useimmiten äkkikuolema kohtaa kotona, mutta usein kohtaus yllättää avun ollessa lähellä, esimerkiksi kauppareissuilla.
Automaattisia defibrillaattoreita löytyy nykyään esimerkiksi kaikista suuremmista kauppakeskuksista. Kukaan ei tiedä tarkkaan kuinka monta ihmishenkeä niillä on tähän mennessä pelastettu, mutta arviot liikkuvat useissa kymmenissä.
Defibrillaattori mielletään Minna Sihvon mukaan edelleen usein ammattilaisen työkaluksi, mikä nostaa laiteen käyttökynnystä. Jo laitteen nimi kuulostaa vieraalta, eikä sen kääntäminen sydäniskuriksi välttämättä helpota tilannetta. ”Iskuri” ei tunnu sointuvan yhteen sen tosiasian kassa, että automaattisella, käyttäjää neuvovalla defibrillaattorilla voi tehdä vain hyvää. Laite ei suostu antamaan iskua, jos se ole potilaalle tarpeen.
– Defibrillaattorin voi kuka tahansa napata käyttöön esimerkiksi ostoskeskuksen tai hotellin aulasta. Rekisteröityjen laitteiden sijainnit löytyvät sähköiseltä kartalta ositteesta defi.fi. Kaikkia laitteita ei valitettavasti ole rekisteröity, eikä niitä silloin löydy kartaltakaan, Sihvo sanoo.
Ylen haastatteleman Mari Blek-Vehkaluodon mukaan selviytyminen on todennäköisintä, jos elvytys ja sydäniskurin käyttö aloitetaan viiden minuutin sisällä sydänpysähdyksestä. Blek-Vehkaluoto on Sydänliiton asiantuntija.
Epäröinti sydäniskurin käyttöönotossa johtuu hänen mukaansa paitsi lisävahingon aiheuttamisen pelosta, myös perisuomalaisesta säntillisyydestä: saakohan kaupan seinällä olevaan laitteeseen koskea muu kuin henkilökuntaan kuuluva?
Sihvon tutkimuksessaan korostama ominaisuus näkyy tässäkin: Jos ensiapuun liittyvä minäpystyvyys on kohdallaan, on selvää, mikä tilanteessa on olennaista. Ihmishengen pelastaja ei lupia kysele.
