Ihmissuhteiden tärkeys vanhusten elämässä ei ole aina ollut itsestäänselvyys. 1900-luvun puolivälissä esitetyn irtaantumisteorian kannattajien mielestä vanhusten vetäytyminen sosiaalisesta elämästä on hyväksi niin yhteiskunnalle kuin vanhuksille itselleenkin.
– Teorian takana vaikutti käsitys, että työhön ja aktiiviseen elämään liittyvistä sosiaalisista rooleista luopuminen on osa elämänkaaren luonnollista kehitystä. Irtaantumisteoria oli kiistelty jo syntyaikanaan, eikä se saanut juurikaan kannatusta, selittää tutkija Katariina Tuominen. Tampereen yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Tuominen väitteli joulukuussa terveystieteiden tohtoriksi gerontologian alalta. Tutkimuksen aiheena olivat kotona ja palvelutalossa asuvien ikäihmisten sosiaaliset suhteet.
Nykyään tiedetään tutkimusten perusteella, että sosiaalisilla suhteilla on selkeä yhteys ikäihmisten hyvinvointiin, muun muassa parempaan terveyteen.
– Ne, joilla on tyydyttäviä sosiaalisia suhteita elämässään elävät pidempään ja kärsivät harvemmin esimerkiksi masennuksesta ja muistisairaudesta, Tuominen tarkentaa.
Voiko henkilökunnan kanssa jutustella?
Ajatus sosiaalisuuden kuihtumisesta ikääntymiseen luonnostaan kuuluvana asiana tuntuu nykyään lähinnä pöyristyttävältä. Tuomisen mielestä suhtautumisessa ikäihmisten sosiaalisuuteen on kuitenkin edelleen ongelmia.
Tutkija puhuu paikallaan ikääntymisen politiikasta, jossa ikäihmisten sosiaaliset tarpeet jäävät usein fyysisten tarpeiden ja kodinomaisuuden korostamisen varjoon.
– Ihanteena paikallaan ikääntymisen politiikassa on asuminen kotona, mutta koti voi olla myös hyvin yksinäinen paikka. Palvelutalossa ikäihmisellä on yleensä seuraa, mutta se ei silti ole automaattisesti koti, vaikka sitä kodinomaisena markkinoidaankin.
Palvelutalon kodiksi kokemiseen vaikuttaa paljon esimerkiksi se, onko asukkaalla valta päättää omasta vuorovaikutuksestaan. Voiko hoitaja esimerkiksi astella sisään asukkaan asuntoon omilla avaimillaan, ja voiko henkilökunnan kanssa jutustella ja naureskella.
– Poliitikot ja palvelujen suunnittelijat näkevät ikäihmiset ylipäätään liiaksi yhtenä joukkona. Ei tunnisteta tarpeeksi tarkasti yksilöllisiä tarpeita, toiveita ja tulevaisuudensuunnitelmia, Tuominen pohtii.
Ikääntyneen oma kokemus
Tuomisella ei ole käytännön kokemusta varsinaisesta vanhustyöstä. Kiinnostus ikäihmisten hyvinvointiin heräsi, kun hän pääsi seuraamaan läheltä hoivakodin elämää.
– Maisteriopintojen aikana tein siivoustyötä hoivakodeissa. Asukkaiden asuintiloja siivotessa ja heidän kanssaan jutellessa tuli pohdiskeltua kysymystä hyvästä vanhuudesta ja hyvästä elämästä yleensäkin. Sosiaalisuudesta taas olen ollut kiinnostunut opintojen alusta lähtien, Tuominen muistelee.
Väitöstutkimuksessa hyödynnettiin lähes sataa haastattelua, joihin osallistui 64–101-vuotiaita pirkanmaalaista. Osallistujat asuivat joko kotonaan tai palvelutalossa. Haastattelu- ja havaintoaineisto kerättiin ennen koronapandemiaa ja sen aikana. ”Itsestäänselvyyksiä. Ei tarvi tehdä väitöskirjaa”, kommentoi eräs lukija Tuomisen tutkimustiedotetta netissä.
Tuomisen mukaan väitteessä on totta vain osa: Määrällistä tutkimusta ikäihmisten sosiaalisista suhteista on kyllä tehty paljon, mutta huomattavasti vähemmän on tutkittu ikäihmisten omia kokemuksia asiasta.
– Tutkimuksessani olin kiinnostunut siitä, mitä sanottavaa ikäihmisillä itsellään on omasta sosiaalisesta elämästään. Ikäihmisten sosiaalisuuteen liittyvien asioiden väittäminen itsestäänselvyydeksi kertoo mielestäni vain siitä, että aihetta pitää tutkia lisää.
Sosiaalisuus elää muistoissa
Kun asiaa kysyttiin ikäihmisiltä itseltään, sosiaaliset suhteet nousevat keskeiseksi osaksi hyvinvointia ja hyvää vanhuutta.
– On totta, että sosiaalisista suhteista joudutaan vanhoina usein luopumaan, mutta luopuminen ei tapahdu omasta tahdosta vaan pakon edessä, esimerkiksi läheisten kuolemien tai oman terveyden heikentymisen vuoksi.
Yksi vähän puhuttu ja tutkittu aihe on mielikuvituksen ja erityisesti muistojen merkitys vanhuksen sosiaalisuudessa.
Osa Tuomisen tutkimukseen osallistuneista oli vanhimmista vanhimpia, yli ysikymppisiä. Heille tärkeimmät ja eniten merkitsevät sosiaaliset suhteet eivät välttämättä ole suhteita elossa oleviin ihmisiin.
– Jo kuolleen puolison kanssa kymmeniä vuosia sitten elettyjen yhteisten hetkien muisteleminen tuo vanhuksen elämään tunteita, iloisia ja surullisia. Hoitaja voi tunnistaa ja tukea näitä sosiaalisia voimavaroja istahtamalla vanhuksen viereen vähäksi aikaa juttelemaan ja muistelemaan, Tuominen ehdottaa.
Todellisuus ei muutu nimiä muuttamalla
Vanhusten palvelutaloista puhutaan julkisuudessa kodinomaisina paikkoina, jollei peräti koteina. ”Kodinomaisuus” ulottuu talouteenkin: vanhus tekee palvelutalon huoneestaan samanlaisen vuokrasopimuksen kuin kuka tahansa asunnon vuokraaja.
Kuitenkin vieraiden käynti palvelutaloissa saatettiin korona-aikaan estää – temppu, jota työikäinen vuokra-asukas ei ikinä sietäisi.
Voidaanko palvelutaloista puhua ikäihmisen kotina, vai onko se asioiden kaunistelua? Tämä oli yksi Tuomisen tutkimuskohteista.
– Ikäihmiset haluaisivat toki asua kotona, kukapa ei haluaisi. Mutta vastaus muuttuu, kun kysymystä tarkennetaan hoivatarpeisiin. Halutaan muuttaa paikkaan, jossa tarpeisiin voidaan vastata. Koti ei enää välttämättä olekaan se paras paikka.
Iso osa tutkimuksessa mukana olleista ikäihmisistä koki, että palvelutalosta oli todella tullut koti. Varauksiakin tosin esitettiin: palvelutalo oli omanlaisensa koti. Siellä asui paljon ihmisiä, jotka piti ottaa huomioon. Ei voinut olla niin vapaasti kuin omassa kodissa.
– Palvelutalo voi todella tuntua kodilta, mutta laitosmaisuuskin tunnistettiin. Monelle toisten ihmisten läheisyys oli todella tärkeä asia. Tuntui mukavalta, kun heti asunnon ovesta ulos mentyään tapasi muita ihmisiä, joiden kanssa voi jutella ja viettää aikaa.
Korona-ajan rajoituksista kysyttäessä hyväksyntä voitti arvostelun. Vierailujen rajoittamisen koettiin lisäävän turvallisuutta – ei niinkään omaa, vaan palvelutalon heikoimpien asukkaiden turvallisuutta.
– Erityisesti korona-ajasta puhuttaessa palvelutalon asukkaat sanoivat, että kotona yksin asuvilla meni huonommin, sillä he joutuivat olemaan rajoitteiden aikana ihan yksin. Palvelutalossa sai sentään tavata toisia asukkaita ja hoitajia turvassa taudilta.
Palveluasumisen nimikkeitä muutettiin viime vuoden alussa niin, että enää ei puhuta tavallisesta palveluasumisesta vaan yhteisöllisestä asumista. Muutos on Tuomisen mukaan herättänyt hämmennystä – semminkin, kun asuinpaikan todellisuus ei ole välttämättä muuttunut miksikään.
– Moni kysyy, millä tavoin palvelutalojen kuuluisi olla yhteisöllisiä, ja muuttuuko jokin paikka yhteisölliseksi vain kutsumalla sitä yhteisölliseksi.
Lähde: Making Space for Social Relationships: Understanding ageing in social spaces. Tampereen yliopisto 2023.
Lue lisää:
