Kiitoskortteja, tsemppiviestejä, aplodeja ja kaunopuheita, sellaisilla asioilla suomalaisille hoitajille on viime vuosien aikana osoitettu arvostusta. Viime vuoden lopussa 80 prosenttia kansanedustajista ilmoitti kannattavansa palkankorotuksia hoitajille. Matalasti palkattu ja äärimmilleen tehostettu naisvaltainen ala on kärsinyt jo pitkään kurjistumisesta ja hoitajapulasta. Kevään tullen kävi kuitenkin selväksi, ettei hoitajille ollut työmarkkinaneuvotteluissa tarjolla tuntuvia parannuksia työoloihin tai palkkaukseen. Työtaisteluiden keskellä moni hoitaja mietti, mitä oli kaikkien niiden huomionosoitusten takana, joita heille esimerkiksi kriittisimmän koronaepidemian aikaan suunnattiin, oliko arvostus sittenkään aitoa?
Oli se, toteaa tutkija Hanna Ylöstalo Turun yliopistosta. Moni suomalainen toivoisi hoitajille parempia työoloja ja palkkaa. Säröjä arvostuspuheeseen syntyy, kun aiheiksi tulevat naisvaltaiset alat ja raha.
– Naisvaltaisia hoiva-aloja kyllä arvostetaan, mutta hoivatyöstä ei yhteiskunnassamme haluta maksaa rahaa. Se on eräänlaista ylistämällä alistamista.
Ylöstalon mukaan palkkapussit paisuvat Suomessa tyypillisesti aloilla, jotka ovat miesvaltaisia ja vaativat teknistä osaamista.
– Se on sikäli surkuhupaisaa, että suurin osa hoiva-alan ammattilaisten työajasta kuluu nykyään erilaisten teknologisten järjestelmien parissa. Lisäksi he ovat korkeasti ja laadukkaasti koulutettuja. Ainoa ero on siis hoivatyön luonteessa ja tekijöiden sukupuolessa.
Kurjistaminen tulee kalliiksi
Ylöstalo muistuttaa, että hoivatyötä voidaan juhlia ja arvostaa yleensä vain niin kauan, kunhan hoivaajien palkat pysyvät matalina. Kun keskustelu palkoista alkaa, muistutetaan yleensä, että hoiva-ala ei tuota Suomelle mitään.
– Silloin unohdetaan, että ilman hoiva-alaa meillä ei olisi mitä tuottaa. Hoiva-ala tarkoittaa työtä syntymän ja kuoleman, lasten ja sairaiden parissa. Se on ala, joka vie yhteiskunnalta paljon, koska se on välttämätön. Ilman hoivaa meillä ei olisi vientiä tai teknologiaa.
Mitä enemmän hoiva-alaa kurjistetaan, sitä kalliimpaa hoivasta lopulta tulee. Kun hoivan laatu rapautuu, sairauksien vaikutukset kertautuvat ja hoitovirheiden määrä kasvaa.
Ammattihoiva ja kutsumushoiva
Ylöstalo toteaa, että hoiva-alan ammatteja pidetään usein kutsumustyönä. Silloin työtä tekeviltä odotetaan sellaisia ominaisuuksia kuin nöyryyttä, hiljaisuutta ja tyytymistä.
– Siksi itselleen parempia oikeuksia vaatineet hoitajat ovat saattaneet ärsyttää ihmisiä.
Arkikielessä hoivalla voidaan viitata niin palkalliseen kuin palkattomaankin työhön.
– Oikeastaan hoiva ei terminä kuvaa kovin hyvin korkeaa ammattitaitoa vaativaa elämää ylläpitävää työtä.
Ylöstalon mukaan ihmiset muodostavat mielikuvansa hoiva-alasta ja sen haasteista yleensä liittyen omiin arkisiin hoivaamisen kokemuksiinsa. Erikoissairaanhoitoa tarkastellaan siis sen kautta, millaista on ollut hoitaa sairasta lasta kotona ja varhaiskasvatus nähdään helposti vain lasten kanssa leikkimisenä. Ylöstalo huomauttaa, että monissa maissa, joissa ei ole kattavaa, julkisesti rahoitettua päivähoitojärjestelmää, varhaiskasvatus perustuukin lähinnä leikittämiseen ja yhdessäoloon.
– Suomessa varhaiskasvatus on kuitenkin kunnianhimoisempaa, lapsia ei vain oteta päiväksi päiväkotiin säilytykseen. Ylipäätään hoiva-alan työntekijät ovat meillä erittäin laadukkaasti koulutettuja. Hoiva on koulutuksen vaativa raskas ammatti, eikä mitään kevyttä tunnetyötä.
Jokainen sairaalassa ollut tietää, että erikoissairaanhoito vaatii enemmän kuin vain kuumeen mittaamista ja otsan silitystä. Tunkkaiset mielikuvat hoivasta liittyvät alan naisvaltaisuuteen.
– Hoiva nähdään naisille luontaisena asiana, jonka toteuttaminen tuottaa heille mielihyvää ja tarkoituksen tunnetta. Todellisuudessa hoiva-ala on nykyään niin tehostettua, että juuri hoivan kutsumusammatikseen kokevat hoitajat lähtevät alalta. Kun aikaa hoivalle ei ole, työ voi tuntua hyvin kuormittavalta.
Itsepähän valitsit!
Hoiva-alan naisvaltaistuminen on myös poltteleva tasa-arvokysymys.
– Alalle on kaivattu miehiä, mikä on merkillinen tapa yrittää ratkaista palkkaepätasa-arvoa, Ylöstalo sanoo.
– Ikään kuin ainoastaan miesten läsnäolo voisi mahdollistaa sen, että työstä maksettaisiin kunnon palkka.
Samaan aikaan naishoitajia on syyllistetty ammatinvalinnastaan. Polkeeko nainen tasa-arvoa, jos hän haluaa valita ammatikseen naisvaltaisen hoiva-alan? Ylöstalon mielestä kysymyksessä keskitytään aivan liikaa naisten syyllistämiseen.
– Hoiva-alan valitseminen on feministinen teko. Jos me jotakin tarvitsemme, niin hoivan näkökulmaa myös muualle yhteiskuntaan. Esimerkiksi talouspolitiikkaa voisi tarkastella hoivaamisen kannalta, miten yhteiskunnasta ja sen jäsenistä voisi pitää parhaalla mahdollisella tavalla huolta?
Kysymys ei Ylöstalon mukaan ole siitä, että naiset jotenkin aiheuttaisivat oman matalapalkkaisuutensa hakeutumalla hoiva-alalle.
– Kysymys on yhteiskunnallinen, miksi juuri naisille ei haluta maksaa riittävää palkkaa?
Keskustelua hoitajapulan ratkaisemisesta myös rapauttavat monenlaiset palkkatasa-arvoa vastustavat ajatukset.
– Esimerkiksi väite siitä, että Suomessa vallitsisi jo tasa-arvo sukupuolten välillä. Tai se, että meillä kaikilla olisi samat mahdollisuudet vaatia ja tavoitella asioita tässä yhteiskunnassa.
Nämä ajatukset johtavat naisvihaan, jossa hoiva-alalle hakeutuvaa naista ei nähdä arvokkaana osana yhteiskuntaa, vaan jonkinlaisena ylijäämänä, joka ei ansaitse kunnon korvausta työstään. Yhteiskunnasta kertoo paljon se, miten se kohtelee hoivaajia.
Kun hoiva ehtyy
Hoiva-ala on uusintavaa työtä, jonka varassa koko yhteiskunta toimii, Hanna Ylöstalo toteaa. Ilman hoivaa sellaiset asiat kuin syntyminen ja kuoleminen, lapsuus ja sairaus jäävät yksittäisten ihmisten vastuulle.
– Kun hoiva alkaa yhteiskunnassa ehtyä, sen maksajaksi joutuvat yleensä ensimmäiseksi sen tekijät eli hoivaajat. Kun he uupuvat ja hoivan resurssit loppuvat, viimeisen laskun maksavat hoivattavat, heille hoiva ja sen kustannukset lopulta jäävät.
