Tarinat yliluonnollisista kokemuksista ovat osa hoitoalan työpaikkojen tarinaperinnettä ja kulttuuria. Uskontotieteilijä Karolina Kouvola tietää, miksi.
– Sairaalat ja muut hoitoalan työpaikat ovat eräänlaisia rajatiloja, jossa ollaan usein elämän, kuoleman ja äärimmäisten kokemusten äärellä, sanoo Kouvola.
”Olen nähnyt kolmesta, pitkään hoitamastani asukkaasta unta ennen heidän kuolemaansa. Kaikki kuolemantapaukset ovat sattuneet silloin, kun olen itse ollut lomalla ja pitkillä vapailla.
Yhdessä unessa asukas oli ison heinäpellon keskellä, nojaili siinä lyhyeen aidan pätkään ja vilkutti. Se oli minulle merkki hänen siirtymisestään rajan taakse, ja näin oli käynyt.
Toisessa unessa pyörätuolissa istuva asiakkaani oli isossa ostoskeskuksessa ihmisruuhkassa. Aina välillä ihmisten välistä näin hänen hymyilevät kasvonsa. Unessa tiesin, että kohta on aika.
Kolmannen kerran näin yövuorojen välissä unta tutusta vanhuksesta. Unessa laitoimme työkaverin kanssa vainajaa ja minulla oli hätä, että hänen hampaansa täytyy löytää ja laittaa suuhun, jotta hän näyttää itseltään. Illalla menin normaalisti yövuoroon töihin ja noin puolenyön aikaan kollega soitti vanhuksen kuolleen. Ja kyllä, laitoin vainajalle hampaat suuhun.”
Monilla aloilla kerrotaan yliluonnollisista kokemuksista. Hoitoalan kummitusjutut eroavat kuitenkin esimerkiksi hotelli- ja ravintola-alalla tai teattereissa kerrotuista tarinoista.
– Työyhteisöjen kummitusjutut ovat usein paikkasidonnaisia. Ne liittyvät tiettyyn rakennukseen tai johonkin huoneeseen siellä. Hoitoalalla yliluonnolliset kokemukset taas liittyvät usein ihmissuhteisiin, hoitajan ja potilaan kohtaamiseen. Kuolema on aina jollakin lailla yhteisöllistä.
”Huoneesta lähti askeleet, kun vainaja oli jo viety. Työkaverin kanssa seurasimme ääntä käytävää pitkin ulko-ovelle. Laatikossa ollut puhelin, luurimallinen pöytäpuhelin kännykkäliittymällä, hälytti varastossa. Tavarat odottivat siellä vainajan omaisia hakemaan pois.”
”Asiakas oli menehtynyt. Olin auttamassa hänen kotonaan hoitotavaroiden pakkaamisessa ja huoneen tyhjentämisessä. Huoneen toisessa päässä tippatelineessä roikkunut otsalamppu alkoi yhtäkkiä välkkyä punertavaa discovaloa. Olin yksin huoneessa. Kävin sammuttamassa välkkyvän valon, kävelin takaisin huoneen toiseen päähän ja jatkoin siivoamista. 10 sekunnin kuluttua valo alkoi taas vilkkumaan. Menin uudelleen sammuttamaan lampun ja sanoin ääneen ’Rauhoitu (vainajan nimi), kaikki on hyvin’. Tämän jälkeen lamppu ei enää syttynyt.”
”Unessa tuli yksi asiakas kertomaan, että hänen on aika lähteä ja oli ollut kiva olla mun kanssa tekemisissä. Menin töihin ja kysyin, että onko asiakas kuollut. Pomo vei mut eri huoneeseen ja kyseli, että olinko luvattomasti käynyt tietokoneelta katsomassa kyseisen potilaan tilaa.”
”Potilas oli kuollut illalla, mutta vainaja oli huoneessa vielä, kun tulin yövuoroon. Keskikierrolla, kun kävelin huoneen ohi, kuului huoneesta musiikkia. Menin huoneeseen ja siellä oli radio päällä. Aiemmalla kierrolla ei ollut, huoneen ovi oli lukossa ja olin yksin valvomassa. Kyseessä oli potilas, joka ei eläessään olisi mitenkään pystynyt laittamaan radiota päälle spastisuutensa vuoksi. Myöhemmin samana yönä huoneesta tuli kaksi hoitajahälytystä.”
Karolina Kouvolan mielestä hoitoalalla kerrotut kummitusjutut eivät oikeastaan ole kummitusjuttuja tai kauhutarinoita ollenkaan.
– Kuvailisin tarinoita yliluonnollisiksi kokemuksiksi, joiden tunnelma on usein levollinen ja lohdullinen. Monista tarinoista kuultaa lämpö ja välittäminen, empatia ja läsnäolo, mikä on todella pysäyttävää ja liikuttavaa.
Kummitteleva osastonhoitaja
Hoitajien yliluonnollisissa kokemuksissa potilaat ovat pääosassa. Omaisia ei juuri mainita, eivätkä kummittelevat hoitajatkaan ole kovin yleisiä.
– En tosin yhtään ihmettelisi, vaikka jossakin palvelutalossa kerrottaisiinkin tarinaa edesmenneestä osastonhoitajasta, joka yhä yövuorossa valvoo henkilökunnan töiden sujumista, naurahtaa Kouvola. Aihehan on herkullinen.
”Itselläni oli joku etiäinen yhden lempipapan kanssa. Olin kotihoidossa töissä ja pappa joutui osastolle. Yhtenä aamuna tuli tunne, että haluaisin häntä nähdä vielä ja kysyin töissä, saanko ruokkiksella käydä osastolla häntä tapaamassa. Osaston hoitajat sanoivat, ettei pappa reagoi enää mihinkään. Minun käden hän kuitenkin itse haki, piti kädestä kiinni ja katsoi minuun. Minä hänelle hymyilin koko ajan ja juttelin, että vaimo jo odottaa. Siihen hän sitten nukahti. Ikää papalla oli parisen viikkoa vajaa 100 vuotta. ”
”Kollega soitti yläkerrasta apua vainajan laittoon yöllä. Menin auttamaan. Osaston toimiston edessä olevalla ilmoitustaululla paperit lepattelivat kolme, neljä kertaa aivan kuin joku olisi kiireellä kulkenut ohi.
Ilmoitustaulu oli pitkä ja paperit eivät lepatelleet samaan aikaan, vaan nousivat vuorotellen ylös niin kuin joku olisi juossut ohitse. Kokeilimme, mutta mitään ilmavirtaa kohdassa ei mennyt. Kollegan kanssa tätä katsoimme
hetken ja totesimme vainajan lähteneen pois.”
”Olin yövuorossa koirani kanssa ja kuulin käytävältä askelia, ihan selvästi sellaista tossujen suhinaa. Koirani reagoi myös ja katsoimme samaan suuntaan mistä ääni tuli. Olen yksin ollessa myös kuullut näitä askelia lähellä keittiön ovea ja myös maiskutuksia ruokasalissa. Koskaan ei ole tarvinnut pelätä, odotan että saisin kokea näitä enemmänkin. Vanhat asukkaat käyvät tervehtimässä, näin olen ajatellut.”
Karolina Kouvola kertoo, että suomalaisessa tarinaperinteessä tunnetaan hyvin ainakin yksi kummitteleva hoitaja. Marsalkka Mannerheimin sisko, sairaanhoitaja Sophie Mannerheim työskenteli 1900-luvun alussa ylihoitajana Helsingin kirurgisessa sairaalassa ja siellä hän kuulemma edelleen saattaa öisin liikuskella. 1800-luvun jälkipuoliskolla Helsingissä ja Pietarissa vaikuttanut seurapiirikaunotar Aurora Karamzin on toinen hoitoalan historiaan liittyvä hahmo, josta kerrotaan kummitustarinoita. Hän näyttäytyy Töölönlahdella sijaitsevassa Hakasalmen huvilassa. Karamzin ei tosin itse ollut hoitaja, vaan hyväntekijä, joka perusti Helsingin Diakonissalaitoksen.
”Olin yökkönä hoivakodissa ja juuri tehnyt kierron, kaikki nukkuivat omissa huoneissa. Hetken päästä kuului kauhea rysähdys, ja lähdin katsomaan mistä ääni tuli. Tyhjän huoneen edessä oli suihkutuoli kääntynyt ylösalaisin ja lattialla oli vettä. Pala kurkussa pyyhin vedet pois ja tarkistin uudestaan jokaisen huoneen, edelleen kaikki nukkuivat. Kyseisestä huoneesta oli muutama päivä aiemmin kuollut asukas, joka ei tarvinnut suihkutuolia, se oli ollut koko ajan huoneen ulkopuolella. Ajattelin, että hän tuli sanomaan heipat.”
”Oli kaksi osastoa, joilla oli hoidossa sisarukset. Toisella osastolla Aarne, toisella siskonsa Elli. Aarne kuoli yöllä ja veimme hänen ruumiinsa toisen osaston kylmiöön. Tämän jälkeen Elli-sisarensa soitti hälytyskelloa ja mennessäni huoneeseen, hän sanoo: ”Aarne kävi täällä!” – Niin taisi käydä, hyvästelemässä siskonsa! Elli ei siis vielä tiennyt veljensä kuolemasta, tämä kerrottiin hänelle vasta aamulla.”
Hyvä kuolema
Vanha kansanperinne elää vahvasti hoitoalan yliluonnollisissa kokemuksissa: hoitaja avaa ikkunan, jotta vainajan sielu pääsee huoneesta ulos. Enneunet tai unet, joissa vainaja kuolemansa jälkeen käy hyvästelemässä hoitajan ovat yleisiä.
– Tarinoissa näkyy ajatus siitä, millainen on hyvä kuolema. Hoitotyö ei ole pelkästään käytännön tekoja, vaan siinä on vahva henkinen, inhimillinen puoli, sanoo Kouvola.
”Saattohoitotilanne: kurkkasin yöllä huoneeseen. Sängyn ympärillä näkyi valkoisia hahmoja ja tunnelma oli hyvin levollinen, laitoin hiljaa oven kiinni, etten häiritse. Hetken päästä menin huoneeseen uudelleen, asukas oli kuollut. Häntä tultiin hakemaan.”
”Olin vuodeosastolla ja menossa tekemään iäkkäälle vuoteessa olevalle rouvalle aamupesuja. Hän ilmoitti jo ovelle saapuessani, että häntä ei tarvitse enää pestä, hän lähtee tänään enkeleiden luokse. Rouva kertoi odottavansa ensin poikaansa käymään ja sitten lähtevänsä. Poika tuli iltapäivällä klo 15.00 ja rouva sulki silmänsä viimeisen kerran klo 15.40.”
”Eräässä palvelutalossa piti käydä tarkistamassa asukkaiden omassa käytössä olevat saunat yövuorossa. Ensimmäisessä kuului suihkutuksen ääni. Koputin ja avasin oven, suihkut olivat kiinni ja ei ketään. Kun suljin oven, suihkutuksen ääni jatkui! Silloin nousi jokainen karva pystyyn! Aamurapsalla kerroin tapahtuneesta ja työkaverit kertoivat, että sinne on aikoinaan kuollut innokas saunoja.”
Kansanperinteen rinnalla hoitajien yliluonnollisissa kokemuksissa on usein mukana myös teknologia.
– Monessa tarinassa radio, televisio, puhelin tai turvahälytin ovat tärkeässä roolissa. En puhuisi niinkään kummittelusta, vaan siitä, että hoitosuhde jatkuu vielä kuoleman jälkeenkin ja vainaja ikään kuin ilmoittaa itsestään ja kommunikoi teknologian välityksellä.
”Olemme yövuorossa tekemässä kiertoa ja vaihdamme asukkaan asentoa. Kuulemme ison raskaan oven pamahtavan käytävällä. Näihin oviin on koodit, millä niistä pääsee kulkemaan. Muita ei ollut yöllä töissä kuin me kaksi ja olimme samassa huoneessa. Tämä oli todella karmivaa, edelleenkään ei tiedetä mistä tämä johtui.”
”Olin hoitajana palvelutalossa. Laitoin erään mummon tyttärensä kanssa taksilla päivystykseen. Seuraavana yönä kotona herään mummon ääneen ja se sanoo, että minulla ei ole mitään hätää, katso tuo ohjelma loppuun. Samalla olohuoneessa aukesi TV itsekseen. En päässyt sängystä ylös, vaan tönin puolison sammuttamaan television. Seuraavana aamuna töissä osaston puhelin soi. Aloin itkemään, vaikka en tiennyt miksi ja sanoin, että nyt ne ilmoittaa, että mummo kuoli. Niin tekivät. Oli kuollut siihen aikaan, kun mummo minut kävi herättämässä.”
”Eräässä paikassa oli asukas, joka oli asunut palvelukodissa todella kauan. Hän oli koko sen ajan kova käyttämään hälytysranneketta. Kun hän menehtyi, tuli seuraavana päivänä hälytys hänen rannekkeestaan ja tämän jälkeen koko hälytysjärjestelmä meni sekaisin niin, että niitä huoltava taho piti pyytää paikalle. He tutkivat vikaa, mutta eivät löytäneet syytä. Sinä päivänä kun asukas haudattiin, alkoi myös hälytysjärjestelmä toimimaan itsestään. Tiedä häntä oliko sattumaa vai halusiko asukas tehdä viimeisen hälytyksensä.”
Onko se totta?
Ovatko yövuorossa vilahtavat harmaat hahmot, vainajan huoneessa räpsyvät valot ja itsekseen avautuvat ovet totta vai mielikuvituksen tuotetta?
– Se, uskooko yliluonnollisiin asioihin tai ovatko tarinat totta, ei ole olennainen asia, eikä minusta kovin kiinnostavakaan. Kiinnostavaa on se, kuinka tällaiset kokemukset kerrotaan ja miten ne tarinallistetaan. Ehkä hoitoalalle hakeutuu ihmisiä, jotka uskaltavat puhua näistä. Minusta on hienoa, jos työyhteisössä pystytään keskustelemaan myös yliluonnollisista kokemuksista, sanoo Kouvola.
”En tiedä yliluonnollisesta, mutta uniin ne tulevat. Rupateltiin kuulumiset läpi – potilaan kanssa joka oli kuollut viikko sitten. Olin hetken aikaa hänen omahoitajansa. Hän oli huolissaan, pärjäänkö aloittamassani jatkokoulutuksessa.”
”Olin töissä ikäihmisten asumispalveluyksikössä, joka sijaitsi vanhassa Reuman sairaalassa. Yövuoroissa hissi usein pysähtyi valvomassani kerroksessa, vaikka kukaan ei siihen ollut tulossa tai siitä lähdössä. Tästä kun kerran aamulla mainitsin vanhemmalla hoitajalle, hän tokaisi, että Aili siellä ajelee yöllä hissillä! Silloin vasta kuulin Reumalta aikanaan kadonneesta naisesta, jota ei koskaan löytynyt.”
”Heinolan entisessä reumasairaalassa, mihin konkurssin jälkeen perustettiin tehostetun palveluasumisen yksikkö, tuli joskus paljonkin valvottua, ja kyllähän minäkin siellä Ailiin törmäsin. Kerroksessani oli alkuun ainoastaan vuodepotilaita, tai sellaisia, jotka avustettuna siirtyivät pyörätuoliin, mutta eivät varmasti itse liikkuneet. Yöllä kuului askelia käytävällä, huoneiden ovien avautumista ja sulkeutumista, käytävälle kuului musiikkia huoneesta missä ei radiota tai telkkaria ollut, tuli hälytyksiä tyhjästä huoneesta. Alkuun pelotti aivan järjettömästi, mutta äkkiä siihen ’yökköpariin’ tottui.”
”Vuosia sitten katselin yövuorossa sarjaa kansliassa yksin, kun joku tuli ihan lähelle ja kuiskasi mun korvaan monta kertaa ’hei! hei!’ Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään missään. Painelin kiireesti kahvihuoneeseen muiden seuraan.”
”Tein ensimmäisiä yövuoroja työpaikallani. Olin kirjaamassa ja näin, kun jokin harmaa hahmo vilahti pöydän vierestä. Nousin tuolilta, mutta ketään ei näkynyt. Vähän aikaa mietin, että tekeekö mieli kepposen ja kuvittelinko asian, mutta tulin siihen tulokseen, että kyllä siinä jokin hahmo oli, ehkä nainen. Menin avaamaan oven ja sanoin, että nyt olet vapaa. Tämän jälkeen en hahmoa ole nähnyt.”
”Olin töissä ympärivuorokautisessa palvelutalossa. Eräs asukkaamme menehtyi yön aikana, huomasimme kuoleman aamuvuorossa. Avasin ensitöikseni ikkunan, jotta sielu pääsee pois huoneesta, ja samassa kirkonkellot löivät kolmesti. Katsoimme kollegan kanssa toisiamme suu auki, että tapahtuiko tämä todella. Yksikkömme pomo saapui paikalle, hän halusi myös hyvästellä vainajan. Hänen astuttuaan sängyn viereen kirjahyllyssä olleesta kasvista putosi lehti maahan. Asukas hoiti kovasti kasvejaan, ja kasvit olivat aina kasteltu ja hienosti hoidettu.
Tovi asukkaan kuoleman jälkeen olin yövuorossa. Yöt hoidetaan yksin. Istuin toimistolla kahvilla ja toimiston ovi oli auki. Toimisto ja kuolleen asukkaan huone olivat vastakkain. Käytävässä ei ollut valoja päällä. Asukkaan huoneen kohdalla oleva lamppu räpsyi koko ajan. Kävin useita kertoja katsomassa, josko joku leikkisi valoilla. Ei leikkinyt. Itse kokeilin myös laittaa valoja kiinni ja päälle. Yksi lamppu jatkoi edelleen räpsymistään.”
”Olen ympärivuorokautisessa asumisessa lähihoitajana. Eräänä iltana hyvinvoiva asukas katsoi minun taakseni huoneen ovensuuhun, hymyili, ja kertoi minulle, että veli on tullut häntä hakemaan. Hänen veljensä oli aiemmin ollut saman katon alla hoidossa, ja sinne myös menehtynyt. Tästä tapahtumasta meni alle viikko, kun asukkaan vointi romahti ja hän nukkui pois.”
”Olin Pohjois-Norjassa töissä alueella, jossa on paljon saamelaisia. Saamelaiset hoitajat kertoivat miehestä, joka kulki osastolla. Minä en koskaan nähnyt häntä. Kerran olin opiskelijan kanssa saamelaisen potilaan luona. Siinä huoneessa oli aina levottomia potilaita: kuulivat kolinoita ja näkivät kulkijoita. Saamelaisrouva kysyi opiskelijalta, että tunsitko sinä sen, tunsitko kun hän otti sinua poninhännästä kiinni? Opiskelija kysyi, että minkä ja kuka. Rouva vastasi, että se mies, joka on takanasi. Hän ei ole paha, hän vain leikkii. Käännyimme katsomaan, vaikka tiesimme, ettei siellä ole ketään.”
”Yövuorossa, istuin ruokatauolla. Edessäni oleva jumppapallo lähti itsekseen liikkeelle, pysähtyi hetkeksi ja liikkui taas. Suu auki vain tuijotin palloa, ja mielessäni mietin, että josko joku vanhasielu meinasi, että perse ylös penkiltä ja jumppaamaan!”
”Vuosia sitten olin töissä pitkäaikaisosastolla. Yövuoroon mennessäni tiesin, että kaksi asukasta on niin sanotusti lähtökuopissa. Saimme yökköparini kanssa rapsan iltavuorolta ja teimme iltakierron, silloin vielä kumpikin potilas hengitti. Myöhemmin yökierrolla aloitimme kierron heistä toisesta. Kävelimme käytävää pitkin ja käännyimme kulman takaa oikealle, jolloin kyseisen asukkaan huoneen ovi näkyi. Samalla hetkellä käytävälle kääntyessämme näin huoneesta tulevan harmahtavan hahmon. Menimme heti huoneeseen ja otin asukasta kädestä kiinni. Samalla hetkellä hän veti viimeisen henkäyksensä.”
Tarinat on kerätty hoitajilta sähköpostitse ja Facebookin Lähihoitajat-ryhmässä. Joitakin tekstejä on saatettu muokata luettavuuden helpottamiseksi.
