Lähihoitajaopiskelija Sami Raunio, 59, puhuu innoissaan työssäoppimisjaksostaan tai ”topista”, kuten hän sitä kutsuu. Harjoittelua hollolalaisessa vammaisten palvelukodissa on kertynyt kuukauden päivät.
– Täällä on äksöniä. Koko ajan tapahtuu jotain. Asiakkaat ovat rehellisiä, sanovat mitä ajattelevat.
Vertailukohtia riittää, sillä Sami on ehtinyt vuosien varrella työskennellä eri aloilla ja erilaisissa tehtävissä niin työntekijänä kuin yrittäjänä. Mielenkiinto hoitotyöhön kehittyi kotona käydyistä keskusteluista. Samin puoliso ja tytär työskentelevät molemmat lähihoitajina.
– Kun kiinnostun jostain, uppoan siihen täysillä. Milloin se on ollut kitaransoitto, milloin hevostenhoito. Nyt se on tämä työ.
Tuntuma siitä, kuinka paljon lähipiirin esimerkeillä on ollut vaikutusta, vaihtelee perheenjäsenten kesken. Aino Raunion, 22, mielestä esimerkin voima on selvä.
– Olen yllyttänyt häntä hakemaan alalle. Iskä on sellainen, että lähtee mukaan kaiken maailman tempauksiin muutenkin.
Raunioiden perhe ei ole ainoa laatuaan. Perheitä, joissa on kaksi tai useampi lähihoitaja, on Suomessa paljon. Ammatin periytyvyydelle on luontevia selityksiä: jos vanhemmat ovat tyytyväisiä ammattiinsa ja pitävät sitä tärkeänä, lapset voivat nähdä sen tavoittelemisen arvoisena.
Tutkimusten mukaan joka viides lapsi valitsee saman koulutusalan kuin vanhempansa. Mallioppiminen toimii – ja joskus se toimii myös toisinpäin. Kun työelämä muuttuu entistä epävarmemmaksi ja pirstaleisemmaksi, voi olla, että yhä useammassa perheessä vanhemmat vaihtavat lastensa perässä sote-alalle, jonne kaikenikäiset työntekijät ovat tervetulleita.
”Mamma” ja ”tytteli” työkavereina
Perheessä pisimpään lähihoitajana on työskennellyt Leena Raunio, 53. Kokemusta alalta on kertynyt yli kymmenen vuotta, ja työpaikkoja on ehtinyt kertyä sinä aikana useita. Tällä hetkellä hän on työkierrossa Päijät-Hämeen hyvinvointialueen varahenkilöstössä.
– Kierrän alueen kehitysvammayksiköitä. Teen työvuoroja siellä, missä sijaisia tarvitaan. Tiedän työvuorot etukäteen, mutta usein vasta työpäivän aamulla yksikön, johon menen sinä päivänä.
Leenalle työn vaihtelevuus sopii.
– Joka työssä on hyvät ja huonot puolensa, ja jos on liian pitkään samassa, huonot puolet voivat alkaa ärsyttää. En halua tulla kiukuttelevaksi hoitajaksi vaan haluan olla hyvä hoitaja.
Äitinä hän ei ollut yllättynyt, että oma lapsi lähti samalle alalle.
– Aino on aina ollut hoitaja. Hän on hoitanut milloin lapsia, milloin eläimiä. Kuudennella luokalla luokanopettaja pyysi Ainoa hoitamaan tämän lapsia, ja etkös sinä hoitanut heitä koko yläasteen ajan, hän varmistaa ja Aino nyökkää.
Käänteissään vilkkaat äiti ja tytär ovat tehneet töitä myös samoissa työvuoroissa. Se on ollut hauskaa asiakkaidenkin mielestä.
– Yhdessä paikassa minua kutsuttiin mamman tytteliksi. Minulta kyseltiin, mitä mammalle kuuluu, ja äidiltä, että mitä tyttelille, Aino kertoo.
– Joskus jossain tilanteessa ärähdin äidille, että sano nyt, mitä piti tehdä äläkä jaarittele. Silloin jouduin selittämään työkavereille, että en minä yleensä noin ikävästi puhu töissä, hän vain sattuu olemaan sukua.
Luonteeseen sopiva ala
Leena arvelee, että heidän perheessään kaikki ovat lähihoitajia, koska se sopii heidän luonteilleen hyvin. Halu auttaa ja huolehtia muista yhdistää. Perheen kesken puhutaan totta kai paljon työasioita.
Vaikka Aino asuu jo omillaan, välit vanhempiin ovat läheiset.
– Se on parasta, että toinen ymmärtää. Työasiat pyörivät usein päässä, niin voidaan miettiä niitä yhdessä. Joskus sovitaan, että puhutaan enää tämä yksi työasia loppuun ja sitten jostain muusta, Aino kertoo.
Joskus sen viimeisen työasian jälkeen tulee mieleen vielä yksi ja sen jälkeen vielä yksi. Leenan ja Ainon mukaan kaikkein innokkain työasioista puhumaan on perheen opiskelija.
– Yksi ilta jouduin oikein sanomaan Samille, että voitaisiinko puhua välillä jostain muusta, Leena toteaa.
Perheenjäseniä yhdistää paitsi ala myös se, että kaikki kolme ovat opiskelleet koulutuskeskus Salpauksessa. Aino on myös työskennellyt oppilaitoksessa taitovalmentajana. Hän on nähnyt, miten monen ajatukset lähihoitajan työstä ovat kehittyneet opintojen myötä.
Perheen kanssa puhutaan paljon työasioista, totta kai.
– Joku saattaa ajatella etukäteen, että tuolle osaamisalalle en ainakaan suuntaudu, mutta pakollisten työssäoppimisjaksojen jälkeen onkin huomannut, että haluaakin suunnata sitä kohti.
Parasta on kuitenkin, että monenlaiset asiat ovat lähihoitajalle mahdollisia.
– Teen osa-aikaista työtä koulunkäynninohjaajana erityislapselle ja Temporen kautta keikkatyötä eri paikoissa. Pitäisi vain osata päättää, mihin seuraavaksi suuntaan.
Raunion perheessä tulevaisuuden suunnitelmat voivat vielä muuttua, mutta yksi asia on varma: halu auttaa kulkee sukupolvesta toiseen.
Aino Raunio: Tulevaisuus on avoinna
”Suoritin kaksoistutkinnon eli ylioppilastutkinnon ja perustason ensihoitajan tutkinnon. Koulutuskeskus Salpaukseen oli juuri valmistunut uudet tilat, kun koronapandemia iski ja siirryimme etäopetukseen. Ensimmäiseen työharjoitteluun meneminen oli jännittävää, kun ei ollut päässyt harjoittelemaan kuin vähän käytännön asioita. Kun valmistuimme, jokainen vain sulki läppärinsä ja se oli siinä. Todistukset haimme myöhemmin koululta.
En muista, että minulla olisi ollut lapsena mitään erityistä haaveammattia. Yhteishaussa ensihoitaja oli minun ensisijainen valintani, toiseksi laitoin turvallisuusalan ja kolmanneksi lähihoitajan. Iskä on työskennellyt järjestyksenvalvojana ja minullakin on järjestyksenvalvojakortti, eli kyllä vanhempien esimerkit ovat varmasti vaikuttaneet valintoihin.
Nykyinen työsuhteeni koulunkäynninohjaajana päättyy pian, enkä vielä tiedä mitä sen jälkeen teen. Saan koulusta todennäköisesti uuden sopimuksen kevääksi, jos haluan jatkaa siellä. Voisin myös palata takaisin potilassiirtoihin tai tehdä jotain aivan muuta.”
Leena Raunio: Oma ala löytyi sattumalta
”Opiskelin alun perin laskentatoimen merkonomiksi. Tein toimistotöitä ja kaupan alan hommia lähes 20 vuotta, kunnes 2014 jäin työttömäksi toimistotöistä ja mietin, mitä alan seuraavaksi tehdä. Heinäkuussa pahimpaan kesäloma-aikaan menin kaverin vinkistä vanhusten palvelukotiin Kärkölään. Aloitin siellä oppisopimuskoulutuksen vuonna 2016 ja valmistuin kaksi vuotta myöhemmin.
Työ tuntui aluksi vaikealta, sillä oma äitini oli äskettäin kuollut ja hän oli viettänyt viimeiset vuotensa palvelutalossa. Asiat lähtivät sujumaan, ja suoritin työn ohessa lähihoitajan tutkinnon. Olen työskennellyt yksityisessä kotihoidossa ja tehnyt keikkaa päiväkodissa, mutta kehitysvammapuoli tuntuu kaikkein omimmalta.
Olen luonteeltani asiakaspalvelija, tykkään auttaa ja palvella ihmisiä. Nuorempana en vain tiennyt sitä, vaikka kaikissa työpaikoissa minulle on annettu tehtäviä, joissa olen ollut tekemisissä asiakkaiden kanssa.
Muutama vuosi sitten palasin hetkeksi hyvinvointialueen sihteerin tehtäviin vain todetakseni, että se ei ole minua varten. Enää en jaksa istua paikallani kahdeksaa tuntia päivässä.”
Sami Raunio: Sote-kortti oli vielä kääntämättä
”Olen elämäni aikana tehnyt monenlaista kiinteistö- ja teollisuusalan töistä maanviljelyyn ja hevosenhoitoon. Olen toiminut kuntosaliyrittäjänä ja ollut mukana tuomassa fitness-urheilua Suomeen. Kaikki muu on jo kokeiltu, joten jäljellä oli vain sosiaali- ja terveydenhuoltoala. Totta kai on ymmärrettävä myös realiteetit. Tämän ikäisenä ei ole enää paljon vaihtoehtoja, jos haluaa lähteä uudelle alalle.
Nyt opiskeluaikana olen työskennellyt lastensuojelussa ja ajattelin, että lähihoitajana suuntaisin sinne. Näen, että järjestyksenvalvojakokemuksesta ja myös elämänkokemuksesta on siinä työssä hyötyä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että ei kehitysvammatyökään ole poissuljettu.
Minulla on jo merkonomin ja maatalouden ammattitutkinnon paperit. Saa nähdä, saanko vielä kolmannen tutkinnon valmiiksi.”
