Tuula Steniuksen mielestä lapsia hyssytellään Suomessa liikaa. Heitä ei haluta nähdä eikä kuulla ravintoloissa, ja viime kesänä lehdissä keskusteltiin jopa lapsivapaista uimarannoista.
– Meillä lapset halutaan parkkeerata pallomereen hyvän äänierityksen taakse.
Aikuiset pelkäävät lasten ilakoinnissa usein sitä, että touhu menee riehumiseksi. Miksi lapset eivät muka saisi riehua, kysyy puolestaan Stenius.
– Riehuminen on kivaa, ja se kuulu lapsuuteen! Siksi olen aina puhunut päiväkotien riehumistilojen puolesta.
Steniuksella on riittämiin kokemusta työstä lasten parissa. Lastentarhanopettajaksi valmistuttuaan hän työskenteli vuosien ajan päiväkotien lapsiryhmissä, perhepäivähoidon ohjaajana ja päiväkodinjohtajana. Stenius jäi eläkkeelle pari vuotta sitten, mutta ennen sitä hän ehti opettaa 16 vuotta lähihoitaja- lastenohjaajaopiskelijoita Järvenpään Step-opistossa. Väitöskirjassaan hän tutki 1-6-vuotiaiden lasten huumoria viiden päiväkodin seitsemässä lapsiryhmässä kootun havaintoaineiston pohjalta.
Huumori voi luoda yhteyden
Aikuisten ja lasten huumoria yhdistää se, että nauru syntyy katkoksesta asioiden johdonmukaisen etenemisen ketjussa. Steniuksen mukaan lapsi nauraa epäjohdonmukaisuuksille elämänsä alusta lähtien.
– Aikuiset kuljeskelevat yleensä lapsen näkökentässä asioillaan määritetoisen näköisinä. Sitten yhtäkkiä yksi heistä ilmaantuu kuin tyhjästä ja huutaa ”kukkuluuruu!”. Yllätyksellä tavoitellaan lapsen naurua, ja usein sitä myös saadaan.
Huumori luo hyväntahtoisen kontaktin kahden ihmisen välille. Pienet lapset oppivat leikeissään tuntemaan itsensä ja toisensa huumorin avulla.
– Ulkopuolinen lapsi pääsee helposti mukaan leikkiin sopivalla humoristisella sisääntulolla. Yhteisen karnevalistisen hauskanpidon alku voi avata tien leikkiin aremmallekin lapselle.
Huumori tarjoaa Steniuksen mukaan aikuisellekin mainion yhteyskanavan lasten oloon. Yhteys edellyttää pikemminkin halua osallistua lasten ilonpitoon kuin kykyä ymmärtää, mistä siinä kulloinkin on kysymys.
– Tutkimissani päiväkodeissa osa aikuisista piti lasten huumoria vaikeana asiana. Minulle se on aina ollut helppoa, hassuttelu lasten kanssa alkaa kuin itsestään, Stenius kertoo
Lapsi ei ymmärrä ironiaa
Pienten lasten huumori oli Steniuksen aineistossa hyvin harvoin ilkeää tai kiusaamiseen tähtäävää. Aineiston pienuuden vuoksi tuloksesta ei tutkijan mukaan kuitenkaan voi vetää kovin laajoja johtopäätöksiä.
– Joka tapauksessa näyttää siltä, että kiusaaminen ja toisen tahallinen loukkaaminen alkaa yleensä vasta kouluiässä, jolloin kielen merkitys lasten kanssakäymisessä kasvaa. Ironia ja sarkasmi ymmärretään tutkimusten mukaan vasta noin kymmenvuotiaana.
Ironiaa on se, että sanotaan jotakin muuta kuin tarkoitetaan. Päiväkoti-ikäiset lapset eivät ironiaa vielä ymmärrä.
– Osuin kerran paikalle, kun kaksi päiväkodin aikuista jakoi ruokaa isolle lapsiryhmälle lasten vaatiessa kuka sitä, kuka tätä. Toinen aikuisista vähän hermostui ja sanoi, että ”mulla on vain kaksi kättä”. Sanat jäivät soimaan korvaani: mikähän tämän viestin merkitys mahtoi lapsille olla?
Kiusaamista vai kiusoittelua?
On tärkeää, että päiväkodin aikuiset osaavat erottaa kiusoittelun kiusaamisesta. Steniuksen esimerkkitapauksessa lapset olivat tulossa sisään päiväkotiin kun yksi heistä keksi laittaa ulko-oven kiinni niin, etteivät ulos jääneet saaneet sitä auki.
– Lapsi hihitteli ja katsoi tilannetta huvittuneena. Opettaja moitti häntä sanomalla, että onko kiva kiusata muita. Omasta mielestäni kyse oli kiusoittelusta, ei kiusaamisesta.
Riehuminen on kivaa
ja kuuluu lapsuuteen.
Joskus tilanteet voivat näyttää kiusaamiselta, vaikka niihin ei sisälly lainkaan kiusaamiselle tyypillistä pyrkimystä loukata.
– Huumori perustuu lapsellakin epäjohdonmukaisuuksiin. Esimerkiksi vammaisen lapsen käyttäytyminen voi näyttää epäjohdonmukaiselta, ja sille saatetaan nauraa täysin ilman loukkaamistarkoitusta. Aikuiselta vaaditaan tässä tilanteessa rauhallisuutta ja kykyä selittää tilanteen luonne lapsille niin, että he sen ymmärtävät.
Eritteet eivät naurata joka maassa
Kakka- ja pissahuumori on pienten lasten keskuudessa suositumpaa kuin aikuiset aina toivoisivatkaan. Tästä on Steniuksen mukaan ainakin osittain kiittäminen aikuisten sinänsä hyviä kasvatusmenetelmiä.
– Vanhemmat tietävät, ettei potalle opettelevaa lasta saa vahingon sattuessa nolata. Siksi vahinkoihin liittyvistä asioista puhutaan perheen piirissä leikin ja huumorin varjolla. Aloite lasten suosimaan pissa- ja kakkahuumoriin tulee siis aikuisilta.
Kun pieni lapsi sanoo ”piaju”, niin perhepiirissä sille nauretaan – ja lapsi toistaa sanan saadakseen aikaan saman vaikutuksen.
Vaikutus ei kuitenkaan ole aina sama. Kodin seinien ulkopuolelle tämä huumorin laji ei sovi, ja sen saavat vitsailevat lapsetkin pian tuta.
– Eritehuumori toisaalta toimii ja toisaalta on sopimatonta siksi, että länsimaissa inhimillisistä päästöistä puhuminen on tabu. Yhdessä ympäristössä tabun rikkominen naurattaa, toisessa se nolottaa.
Tabuaiheet ovat kulttuurisidonnaisia. Esimerkiksi Ghanassa ei naureta kakka- ja pissahuumorille, sillä luonnollisten tarpeiden toimittaminen ei ole siellä samalla tavalla erityinen asia kuin rikkaissa länsimaissa. Siksi aiheeseen ei myöskään sisälly huumorin vaatimaa jännitettä.
Oletko rönsyilyaikuinen vai järjestysaikuinen?
Jos päiväkotiryhmän toiminta perustuu ryhmän hallintaan, aikuisen yhteys lapsiin katkeaa. Samoin käy, jos lapsiryhmässä vallitsee kaaos.
Hyväntahtoinen huumori sijoittuu Tuula Steniuksen mukaan jonnekin hallinnan ja kaaoksen väliin.
– Päiväkodin aikuiset ja lapset voivat jakautua eri leireihin, jos aikuiset hillitsevät lasten ilakointia siksi, että sen pelätään yltyvän kaaokseksi. Tätä olen nähnyt päiväkoti- ja opettajaurallani valitettavan paljon, Stenius pohtii.
Steniuksen mielestä aikuisen ei pidä esimerkiksi pyrkiä ”vetämään” ryhmän toimintatuokiota ennalta suunnitelulla tavalla. Olennaista on se, innostaako toiminta lapsia vai ei.
– Jos ilonpitoon ja nauramiseen suhtaudutaan rauhallisesti, lasten tarve provosoida vähenee. Pienryhmässä lasten touhujen voi antaa rönsyillä rauhassa toiminnan suistumatta kaaokseen.
Stenius jakaa väitöskirjan tuloksia luotaavassa blogitekstissään päiväkodeissa kohtaamansa aikuiset rönsyilyaikuisisiin ja järjestysaikuisiin.
Rönsyilyaikuiset antoivat lapsille tilaa ja aikaa, mutta olivat silti loistavia pedagogeja. Lapsen näkökulmasta suunnitellussa päivässä oli paljon lasten ja aikuisten välistä juttelua, naurua, yhdessä tekemistä, lasten ja aikuisten yhteisiä päätöksiä ja neuvotteluita.
Järjestysaikuiset taas olivat niitä, jotka yrittivät pitää lapsiryhmän hiljaisena. Mitä suurempi tila ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän oli myös aikuisten hallitsemispyrkimyksiä.
Järjestysaikuisten valvomassa ruokailussa parhaita kavereita ei laitettu vierekkäin ja ruoka jaettiin ensin hiljaiseen pöytään. Aikuiset ojensivat lasten istuma-asentoa. Ruokailusäännöissä sanottiin sekin, milloin saa syödä näkkileivän. Huumori ei päässyt kukkimaan.
Koska saa syödä näkkileivän?
Steniuksen mukaan lähihoitaja- ja lastenohjaajaopiskelijoiden näytönarvioinneissa saatetaan korostaa järjestysaikuista.
– Opiskelija saa usein negatiivista palautetta ison ryhmän hallinnan puutteista, vaikka kaikki muu olisi mennyt hyvin. Mielestäni ison ryhmän hallintaa ei tarvitse eikä voikaan osata. Pienryhmissä taas ei tarvita hallinnan ja aikuisjohtoisuuden kulttuuria, Stenius täräyttää.
Kyse on siis aikuisten asenteiden lisäksi päivähoidon rakenteista.
– Jos rakennetaan 200-300 lapsen päiväkoteja, joissa mennään isoon hallin syömään isolla ryhmällä, niin hallinnan tarve on suuri eikä rönsyilylle jää tilaa.
Väitös: Lasten huumorin rakentuminen päiväkodissa – ”Mua kikattaa, kun mä teen jekkuja” Helsingin yliopisto 2023.
Lue myös: Takki taipeisiin ja tissit tiskiin
