Taas kaikki toiset tuolla juovat kahvia yhdessä, juttelevat ja nauravat. En viitsi tunkea mukaan. Ei siellä kuitenkaan minua kaivata.
Tällaisia ajatuksia on työpsykologi, työnohjaaja Anna Lohmanin mukaan varmasti jokainen käynyt joskus läpi mielessään.
− Ulkopuolisuuden tunne lienee yksi ihmisen universaaleista peruskokemuksista. Tuskin kukaan on koko elämänsä tuntenut kuuluvansa joukkoon tilanteessa kuin tilanteessa.
Kokemuksen satuttavuus juontuu Anna Lohmanin mukaan osin suoraan evoluutiosta. Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin. Koko lajimme menestys perustuu siihen, että olemme tehneet asioita yhdessä toisten kanssa.
Yksin ihminen puolestaan on ollut haavoittuva ja vaaroille altis. On siis ollut elintärkeää tavoitella lauman hyväksyntää.
− Eikä kokemus ulkopuolisuuden tuskallisuudesta ole suinkaan vain ihmisen omaa tulkintaa. Viimeaikainen tutkimus on pystynyt osoittamaan, että yksinäisyys aiheuttaa aivoissa samantapaisia reaktioita kuin todellinen fyysinen kipu, Lohman kertoo.
Moni pystyykin palauttamaan vielä vuosien kuluttua täysin elävästi mieleensä, miltä ulkopuolelle jääminen on tuntunut lapsena koulussa tai nuorena kaveriryhmissä.
Kiire lisää yksinäisyyttä
Ulkopuolisuuden kokeminen on yleistä myös työelämässä.
− Kaikkein tyypillisintä se on varmasti alkuvaiheessa uuteen työyhteisöön siirtymisen jälkeen. Kestää luonnollisesti aikansa päästä osaksi vakiintunutta, mahdollisesti pitkäänkin yhdessä työskennellyttä ryhmää, Anna Lohman toteaa.
Hoitoalan organisoimisen tavoissa on hänen mukaansa tänä päivänä paljon piirteitä, jotka ovat omiaan lisäämään ammattilaisten ulkopuolisuuden tunteita. Työyhteisöstä toiseen kiertävän keikkailijan on väistämättä vaikea kiinnittyä ryhmään.
− Tyhjät pois -tehokkuusajattelu sopii ylipäänsä äärimmäisen huonosti hoitoalalle, koska koko työ perustuu ihmisten keskinäisiin kohtaamisiin. Lisäksi jatkuva kiire eristää ammattilaisia toisistaan, kun vapaaseen seurusteluun ja ryhmäytymiseen ei jää aikaa.
Pahimmillaan työstressi ja jatkuvat muutokset aiheuttavat Anna Lohmanin mukaan kyynistymistä. Ihminen ei jaksa nähdä vaivaa tutustuakseen työtovereihin tai edes kohdella heitä tavanomaisen kohteliaasti.
− Tulee olo, että miksi vaivautuisin. Pian vastassa ovat kuitenkin taas eri tyypit.
Tulkitsenko turhan herkästi?
Työssään ulkopuolisuutta kokeva voi saada toivoa tiedosta, että ilmiö on hyvin yleinen.
− Yksinäisyyden luonteeseen kuuluu luulla, ettei kenelläkään toisella ole tällaista. Itseään voi lohduttaa ajattelemalla, että tuonkin hilpeän joukon jokainen jäsen on joskus tuntenut olevansa ulkopuolinen.
Lisäksi voi pohtia omaa elämänhistoriaansa ja -kokemuksiaan. Olenko tottunut analysoimaan muiden käyttäytymistä turhankin herkin anturein? Onko kyse siitä, että uusi tilanne aktivoi esiin vaikkapa vanhoja kipeitä muistoja koulukiusaamisesta?
Anna Lohman rohkaisee miettimään, onko ulkopuolisuuden kokeminen aina pahasta. Erillisyys muista ei välttämättä haittaa yhdellä elämänalueella, jos muutoin kokee kuuluvansa hyväksyviin ryhmiin.
− Hyvinkin neutraalit välit työkavereihin voivat siis tuntua ihan riittäviltä, jos ihmisellä on vapaa-ajalla tiivis perhe-, kaveri- tai harrastusyhteisö. Tarpeessamme kuulua joukkoon on yksilöllisiä eroja. Joku saa suorastaan voimaa riippumattomuudestaan.
Liika samanmielisyys voi jopa estää tarpeellista työn epäkohtiin puuttumista. Tietyissä tehtävissä on opeteltava sietämään jonkin verran ulkopuolisuuden tunnetta.
− Esihenkilön on vaikea toimia asemassaan, jos hän on työpaikan kaverisuhteissa mukana täysin muiden tavoin. Sellainen asetelma voi olla hankala myös koko työyhteisön kannalta.
Kurkota kohti muita
Vahingollisinta on pitkäaikainen ja ei-toivottu kokemus yksin jäämisestä.
Vaikutukset ovat samantyyppisiä kuin missä tahansa kauan jatkuvassa mielen ja kehon hälytystilassa. Seurauksia voivat olla muun muassa mielialan laskeminen, unettomuus ja monenlaiset epämääräiset fyysiset oireet.
− Jatkuvaan, itselle merkittävää kärsimystä tuottavaan ulkopuolisuuden tunteeseen kannattaa ehdottomasti yrittää puuttua myös työelämässä.
Anna Lohmanin mukaan tällöin täytyy varautua asettamaan itsensä hieman alttiiksi ja kurottaa kohti muita ihmisiä. Rohkeutta voi ammentaa ajatuksesta, että ulkopuolisuus saattaa pitkälti olla opittu ajatusmalli ja että omia kaavoja on aina lupa muuttaa.
− Viimeinen askel vaatii sitten vain pienen riskin ottamista. Lähdenkin tapojeni vastaisesti lounaalle yhdessä toisten kanssa, vaikka kuinka jännittäisi. Työpsykologina voin kertoa jymyuutisen: muut tuskin edes huomaavat mitään ihmeellistä, koska kaikki keskittyvät kuitenkin ennen kaikkea omiin asioihinsa.
Anna Lohman huomauttaa, että lopulta todellinen yhdistyminen muihin ihmisiin tapahtuu aina mielen haavojen ja kivun kautta. Kaikkia vaikeita tunteita ei siis edes tarvitse yrittää välttää tai peitellä.
− Kun uskallan tuoda esiin oman epävarmuuteni, muiden on helpompi liittyä minuun.
Tukea muutokseen voi saada keskusteluista läheisen tai ammattilaisen kanssa, kirjallisuudesta tai vain yksinkertaisesti omista pohdinnoista.
Tervehdi ja vastaa
Työyhteisö pystyy tekemään paljon sen eteen, että ulkopuolisuutta koettaisiin mahdollisimman vähän. Kaiken perusta ovat hyvät arkiset käytöstavat.
− Myönteinen neutraalius riittää pitkälle. Käyttäydytään siis yksinkertaisesti aikuisen ammatillisesti. Tervehditään, vastataan toisten esittämiin kysymyksiin ja niin edelleen. Ilman vastausta jääminen tuntuu usein kaikkien pahimmalta.
Kaikkien työtovereiden kanssa ei tietenkään voi eikä tarvitsekaan olla tasan yhtä läheisissä väleissä. On luonnollista, että työssä syntyy kaveruuksia ja että osa viettää toistensa kanssa aikaa myös vapaalla.
− On täysin mahdollisista olla siviilissä ystäviä ja olla silti jättämättä muita ulkopuolelle, kun siirrytään työpaikalle. Lisäksi esihenkilön voi olla hyvä löytää yksityiselämän kalakaverit muualta kuin omista alaisista.
Esihenkilöt ovat muutoinkin Anna Lohmanin mukaan paljon vartijoina työyhteisöjen yhteishengen luomisessa. He voivat esimerkiksi edistää keskustelukulttuuria, jossa myös hiljaisemmat ja hitaampaa keskustelutempoa kaipaavat saavat äänensä kuuluviin.
− Vastuuta on silti ihan meillä jokaisella. Kannattaa miettiä, mitä juuri minä tuon mukanani töihin: hyvää vai huonoa fiilistä. Voin kysyä itseltäni, montako kynttilää tarvitaan sadan muun sytyttämiseen. Vastaus on, että yksi ainoa riittää.
Kun tunnet ulkopuolisuutta työssä:
– Muista, että jokainen on kokenut joskus samoin.
– Mieti, onko pulma todella muiden käytöksessä. Vai onko kyse enemmänkin omasta tulkinnastasi? Palaatko toistuvasti esimerkiksi lapsuuden kokemuksiin ulkopuolelle jäämisestä?
– Pohdi, kärsitkö tilanteesta merkittävästi. Vai saatko siitä jopa voimaa?
– Jos haluat muutosta, kurkota rohkeasti kohti toisia. Mene mukaan uusiin tilanteisiin.
– Hyödynnä keskusteluapua tai self help -kirjallisuutta. Myös omat pohdinnat ja keskustelut ystävien tai perheenjäsenten kanssa auttavat usein.
