”Tuoli! Tänne!”
Huuto kaikuu kesken aamutoimien jostakin kaukaa. Kun se toistuu, käyn tarkistamassa onko kyse asukkaiden keskinäisestä sanailusta vai henkilökunnalle suunnatusta käskystä. Jälkimmäinen vaihtoehto on oikea: ilmeisesti suihkuun menossa ollut asukas huojuu käytävällä ja haluaa istuutua heti. Hän on pukeutunut pelkkään pyyheliinaan.
Kysyn vaatetuksesta ja avun tarpeesta. Asukas vastaa kiroilemalla. Hän haluaa rauhoittua. Jutustelua voidaan jatkaa joskus myöhemmin. Jään nojailemaan lähiseinään ja katson, kun asukas kokoaa itseään. Hän tuijottaa toiseen seinään ja mutisee jotain lääkityksestä. Kädessä on lääkekotelo. Muistan, että edellisinä päivinä hän oli voimakkaasti ihmetellyt, miksi lääkäri oli vaihtanut annoksia ”jollekin aloittelijalle” sopivaksi. Epäili, että pää ei tule kauan kestämään muutosta.
Olemme hiljaa ja liikkumatta. Vaihdan nojailujalkaa ja seinää. Toinen hengittää syvään. Aika kuluu.
Taustalta kuuluu muiden asukkaiden ääniä. Tuolilla istuja ärähtää käytävälle ja käskee ”v…n idiootteja” pitämään ”turvat kiinni”. Hän nimeää kovaäänisesti muutaman henkilön ja kertoo, mihin he oikeasti hänen mielestään kuuluisivat. Ulkona taivaalta alkaa puskea valkoista talvea, vihdoinkin.
Asukas pyytää minua hakemaan asuntonsa tuolilta housut. Sekaisesta huoneesta löytyy tuoli, mutta en näe housuja edes minkään vaatekasan päällimmäisenä. Asukas terheentyy ja hyökkää kiroillen sisään, penkoo vaatekasoja ja löytää jostakin päällepantavaa. Idioottihoitajistakaan ei kuulemma ole kuin haittaa. Hän palaa käytävälle istumaan. Hetken kuluttua melkein sama kuvio toistuu paidan kanssa.
Päätän pysyä käytävällä ja jatkaa hiljaista vierellä nojailua. Talon muut asukkaat väistävät meitä hiljaa. Kukaan ei kysele tai halua keventää tunnelmaa kommenteilla. Pitäisikö minun tehdä jotakin? Soittaa ambulanssi kenties? Asukas ei pyydä nyt mitään tai komenna lähtemään, joten odotellaan.
Alamme vähitellen keskustella. Jos puhun liikaa, saan tiivistämisohjeet. Mieluiten kyllä- tai ei-vastauksia. Nyt ei jauheta scheissea. Saan vielä yhden ohjeen, ja sen perusteella löydän huoneesta oikean lääkkeen. Taidamme selvitä tästä.
Siirrymme tuolilta ison ikkunan ääreen ihmettelemään ulkona leijuvia perunalastun kokoisia hiutaleita. Tuijotamme hiljaa alkavaan talvimyrskyyn, kun ympäristön yksityiskohdat sumenevat. Omakin pulssini alkaa laskea. En tarkalleen tiedä, mitä tapahtui ja tapahtuiko se oikein, mutta tässä me seisotaan.
Jukka Järvelä on SuPer-lehden entinen toimittaja, nykyinen lähihoitajaopiskelija.
