Lähihoitajan työ ei ole putkiaivoisen hommaa. Tämä on iskostunut mieleeni, kun olen syksystä lähtien perehtynyt työelämään päihde- ja mielenterveyspuolella työtä tehden ja opiskellen. Vähän jopa hirvittää, mitä kaikkea sieltä vielä tulee. Työpaikalla on odotettavissa vielä ainakin sitä kuuluisaa lääkehoitoa sekä sosiaalipuolen ja Kela-asioiden kanssa painiskelua.
Tuttu vähättelylause ”Kuka tahansa kelpaa lähihoitajaksi” ei pidä paikkaansa. Ei tässä työssä onnistu nurkissa hiipien tai vähän sinne päin huiskien. Helpoiten työpäivästä selviäisi, jos olisi kaikkien alojen erikoisasiantuntija psykiatrista talonmieheen. Aloittelijan panikoimista?
Jo pelkkä vuorotyö on hankala paketti, jos arkipäivätyöhön tottunut haluaa pitää siviilikuviot normaaleina. Vaikka itse teen nyt vain kaksivuorotyötä, enää ei tuosta vaan sovitakaan sukulaistapaamista huhtikuun kolmannelle viikonlopulle. Vielä pahemmin tällaiseen setämieheen iskee iltavuoron jälkeinen aamuvuoro. Ilmansuunnat menevät vähemmästäkin sekaisin.
Sen verran oppipoika antaa maailmanjärjestelmälle kritiikkiä, että nykyinen henkilölistojen armoton kielto pitäisi purkaa. Vaikka olen viisi kuukautta tahkonnut kerrosten käytäviä, vieläkään en osaa yhdistää kaikkien asukkaiden nimiä ja kasvoja toisiinsa. Ja mikä se sellainen ohjaaja on, joka ei tunne talonsa väkeä? Turvallisuusriski. Jos minulle olisi ensimmäisenä työpäivänä lyöty kuvallinen nimilista käteen, olisin nyt parempi työntekijä.
Mutta nousukiito jatkuu. Kevät tuo vihdoin eteen oikeita opintoja eli hoitoa ja huolenpitoa. Aika näyttää, onko minusta peräti katetroijaksi tai psykoosin partaalla huojuvan tueksi. Perustaitoja, joista ainakin toisen voi opetella. Se ei tule yllätyksenä, että mestareita on vähän: päihde- ja mielenterveyspuolella hyviin tuloksiin ei ole oikotietä. Olen ennenkin yrittänyt hulluja ja mahdottomilta tuntuvia asioita. Joskus olen jopa onnistunut.
Vaan kahvinkeitto ja ruoanlaitto eivät tahdo onnistua vieläkään. Juuri ne pitävät monet asukkaat edes jonkinlaisessa päivärytmissä. Elämäni vain on mennyt niin, että ruokahuolto ei ole ominta alaani enkä edes juo kahvia. Tosin on tässä jo lonkalta lämmitetty puuroa uunissa maitohauteessa. Ilman haukkuja.
Kerran kun hortoilin ruokasalin kaappien väliä syli täynnä kauhoja ja kupposia, eräs talomme aktiivisimmista aterioijista katseli minua harottavin silmin ja mielessään menoani arvioiden. Oli nälkäinen ja väsynyt. Kun pöytään ei tälläkään kertaa normiajassa ilmestynyt maitoa ja sokeria, eikä sitä veistäkään, sain viileän, mutta aika lohduttavan analyysin:
”Mitä päällikkö?”.
