Läheiseni oli alkuvuodesta operaatiossa, joka kohdistui lantion alueelle. Kaikki näytti aluksi menneen hyvin, kunnes jälkikomplikaatiot iskivät ja ei muuta kuin takaisin sairaalaan. Kyseessä ei ole millään tavalla hoitoalaa ja sen toimenpiteitä tunteva henkilö, vaan ihan tavallinen kansalainen.
Käynnistyi useamman viikon kestänyt ajanjakso, jonka aikana ainoa, jolta läheiseni ja hänen puolisonsa saivat neuvoja tilanteeseen olin minä. Tämä operaatiossa ollut ihminen oli laitettu sairaalasta kotiin, vaikka hänen tilanteensa vaati useamman päivän säännöllistä katetrointia. Sairaalasta oli hienosti pakattu mukaan katetrit, puudukkeet, keittosuolaliuokset ynnä muut, mutta ei minkäänlaisia ohjeita toimenpiteen suorittamiseen. Sairaalassa kyseinen toimenpide oli tehty aina hoitajien toimesta. Kukaan ei ollut selittänyt mitä missäkin vaiheessa tapahtuu, mitä välineitä käytetään ja miten.
Näin siis nuoripari oli kotona, nippu hämmentäviä sairaalatarvikkeita mukanaan ja ilman mitään ohjelappua tai harjoitusta miten toimia. Pelkoa, hämmennystä ja kiukkua oli sitäkin enemmän ja aivan ymmärrettävästi. Heidät oli jätetty oman onnensa nojaan.
Onneksi he uskalsivat kysyä, vaikka aihe toki on herkkä. Ja luojan kiitos minä osasin neuvoa, koska katetroitua on tullut itse satoja kertoja työurallani.
Tarinalla on ihan onnellinen loppu. Kyseinen pariskunta selvisi katetroinneista lopulta hienosti, tosin valitettavasti ohjeiden puutteen vuoksi yrityksen ja erehdyksen kautta. Turhaa kipua ja mielipahaa aiheutui siitä, että hoitajat olivat unohtaneet asettua potilaan asemaan.
Tämä muistuttaa, että me hoitajat emme saa ikinä olettaa, että tavallinen ihminen osaa jotakin sellaista, mitä mekin osaamme vain koulutuksen ja pitkän kokemuksemme takia. Aina, ihan aina, pitää varmistaa ettei hoidettava jää pulaan tai jopa hengenvaaraan ilman jatkohoito-ohjeita. Pahinta on, jos annamme ohjausta vähän sinnepäin ja puhumme ”hoitajaa”. Ei potilaalle kerro mitään jos sanomme, että otat sitä ”keittistä” siitä ja laitat sinne ”katikan” pussiin. Tai jos puhumme ”inskojen pistämisesta subcutikseen.”
Tämäkin tapaus on hyvä muistutus meille kaikille siitä, että meillä on vastuu harjoitella kotona tehtäviä toimenpiteitä yhdessä hoidettavan kanssa. Mielellään niin, että me vain neuvomme vieressä. Parempi olisi, jos hoidettavan läheinenkin voisi nähdä käytännössä miten jokin hoitotoimi suoritetaan kotona. Lisäksi on puhuttava sitä kieltä, mitä potilaskin ymmärtää. Monikaan ei kehtaa edes myöntää, ettei pysynyt ollenkaan kärryillä hoitsuslangia vilisevässä selityksessä. Ja aina on huolehdittava myös kirjalliset ohjeet potilaan mukaan, ei mitään ”ainahan sä voit katsoa netistä” -ohjaamista.
Kirjoittaja on superilainen lähihoitaja Hattulasta.
