Korona tuli ja moukaroi Suomea, niin kuin koko muutakin maailmaa. Se on jättänyt jälkensä meistä jokaiseen, tavalla tai toisella.
Yhteiskunnassa se on saanut aikaan hoitajien arvostuksen tulvan. Yhtäkkiä some täyttyi ”tykkää ja jaa, jos sinustakin hoitaja on sankari” -tyyppisistä meemeistä ja kiertoviesteistä. Pitkin Eurooppaa ihmiset ovat iltaisin osoittaneet suosiotaan taputtamalla parvekkeillaan. Erilaisia valoilmiöitäkin on nähty. Meitä kiitellään ja meille toivotellaan kaikkea mahdollista tsempin, voimien ja Jumalan siunauksen väliltä.
Tämän kaiken keskellä olen itse kokenut hetkittäin hurjaa turhautumista. Miksi ei tunnu yhtään sankarilliselta? Olenko täysin nuija ja kiittämätön, kun koen tällaiset parveketaputukset ja värivalot jopa hieman kiusallisena? En ole ikinä ollut erityisen hyvä ottamaan kiitoksia ja kehuja vastaan. Olen juuri niitä jääräpäisiä tyyppejä, jotka kiemurtelevat ja piirtelevät kengänkärjellä hiekkaan posket kuumottaen, jos joku sattuu kehumaan. En ole yksin turhautumisentunteen kanssa, vaan moni kollegakin miettii ihan samaa.
Hoitajien kehuminen ja kiittäminen on toki kaunis ele ja varmasti myös kiittäjille tärkeä tapa kokea osallistuvansa edes jollakin tavalla hoitajien jaksamisesta huolehtimiseen. Ei pidä käsittää väärin, en kiellä ketään kiittämästä ja toivon, että ammattimme arvostus nousee tämän jälkeen pysyvästi. Syytä ainakin olisi. Jotenkin vain tämä kaikki on pistänyt miettimään hoitajan ammattia ja hoitajaidentiteettiä paljon. Olen tottunut olemaan se, joka osaa vaikka unissaan katetroida, pistää insuliinit, suorittaa toimet ja temput. Kun on aina voinut luottaa siihen, että koulutus ja vahva ammattitaito suojaavat työssä, on aika hullu tunne ollakin ihan aseettomana uuden ja pelottavan asian edessä.
Kun tähän sitten lisätään valtava kiitos ja kollektiivinen sankarin viitan sovittelu, saattavat hyvästä tarkoituksesta lähteneet toimet aiheuttaa ahdistusta. Miten minä voin olla sankari, kun minua pelottaa? Miten voisin olla se super-ihminen kun itkettää, kiukuttaa ja ahdistaa mennä töihin? Voinko tehdä työtäni enää koskaan, jos se olen minä, joka sen viruksen toiseen ihmiseen, pahimmillaan työtoveriin tai hoidettavaan, tartutan?
Värivalojen ja taputusten sijasta haluaisin oman sote-sopimuksen, kikytunnit pois ja palkkaa, jolla tulee toimeen. En myöskään kiusaantuisi, jos työnantaja kiittäisi joillakin konkreettisilla toimilla, eikä vain sähköpostiviestillä.
Olemme tehneet sen mitä meiltä ammattimme ja valmiuslaki vaatii. Jatkossakin tulemme tekemään. Sankarillisesti tai sydän kurkussa.
Kirjoittaja on superilainen lähihoitaja Hattulasta.
