Olen muutaman kerran törmännyt ihanaan ilmiöön. Ennestään täysin tuntemattomat kanssasisaret ovat tulleet kehumaan asua, kampausta tai jotakin muuta asiaa minussa. Se on ollut hämmentävää mutta, ah, niin ihanaa.
Naisten sanotaan olevan susia toisilleen, ja onhan se totta, että esimerkiksi monessa naisvaltaisessa työyksikössä saattaa olla enemmän juoruilua, kateutta ja ilkeilyä kuin miesvaltaisissa. Usein miehet ovat suorempia, eivätkä niinkään toimi toistensa selän takana.
Mietin tilanteita, joissa juoruilua tai ilkeilyä on ilmennyt. Mistä se johtuu? Miksi emme osaa selvittää vaivaavia asioita kasvotusten, vaan spekuloiden iskemme puukkoa toistemme selkään? Juoruilun kohde varmasti pahoittaa mielensä, mutta eipä kai juorukellonkaan kalkatus ihan ilosta soi?
On aivan liian usein, aivan liian monelle, mahdotonta tunnustaa kadehtivansa.
Kateus se kai usein on panettelun takana. Pelko siitä, että itse on jotenkin huonompi tai että toinen on saavuttanut elämässään jotakin, jota itsekin tahtoisi. On aivan liian usein, aivan liian monelle, mahdotonta tunnustaa kadehtivansa. Mieluummin sitä syyttää toista kuin myöntää, että minä itse tosiasiassa haluaisin sen toisen pöksyihin ja niihin samoihin saavutuksiin.
Omat tai läheisen pettymykset jonkun ihmisen suhteen aiheuttavat toisinaan reaktion, jossa tämä lytätään ehkä lopuksi ikäänsä. Toki on mahdollista, että vastapuolen käytös on ollut anteeksiantamatonta ja negatiivisuus on siksi aiheellista. Melko usein ihmiset kuitenkin kasvavat ja muuttuvat. Viisi tai kymmenen vuotta sitten tehty moka voi silti mustamaalata sinut lähes lopullisesti, jos asioita ei osata selvittää suoraan ja rakentavasti.
Myös toisen mitätöinti on tapa käydä kisaa paremmuudesta. Kun joku saavuttaa jotakin hienoa, voi siihen reagoida niin laajalla skaalalla. Voi olla iloinen ja kertoa toiselle, että on tästä ylpeä. Tai voi sivuuttaa koko asian, jättää reagoimatta, ikään kuin ei koskaan olisi toiselle mitään tapahtunutkaan. Mikään laki ei toki määrää, että pitää olla ystävien ja kylänmiesten puolesta onnellinen, mutta ei se minulta ole pois, jos onnittelen aidosti toista onnistumisesta.
Haastan sinut seuraavan kerran töissä tai harrastuksissa ollessasi kehumaan ihmistä, johon kiinnität huomiosi. Katso, mitä se saa aikaan. Meillä on jokaisella valta valita, olemmeko kärhämöiviä pikkutyttöjä elämän hiekkalaatikolla vai toisiamme kannattelevia naisia, joiden loisto ei himmene, vaikka autamme toisiakin loistamaan.
