Kun mietin taaksepäin omaa kevättäni ja osin vielä viime kesääkin, tunnen häpeän vihlaisuja siitä, millainen toisinaan olin. Kun korona rynnisti Suomeen voimalla, pukkasi ahdistusta, pelkoa, kiirettä ja stressiä joka suunnasta. Yöunet jäivät järjestään vain neljään tuntiin ja pääparka kävi ylikierroksilla. Kankainen maski hiosti, pyörrytti ja ärsytti niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Mietin tämän kaiken keskellä itseäni hoitajana. En jaksanut olla kärsivällinen ja kannustava. Saatoin huokaista liian syvään ja vastata haluamaani kipakammin, kun sama hoidettava hälytti samaa asiaa ties kuinka monennen kerran saman tunnin aikana. En aina jaksanut ihan niin paljon kannustaa hoidettavaani tekemään itse, vaan hätäpäissäni tein liikaa puolesta.
Työkavereille tai esimiehille en jaksanut läheskään aina olla kiva. Vastasin murahtamalla tai hyökkäämällä ja hankalissa tilanteissa saattoi ääni kohota ja kiukku kihota silmiin. Töihin meno ärsytti usein. Vieläkin tulee laskettua tiuhaan, kuinka monta päivää seuraavaan vapaaseen tai lomaan on.
Mietin, että olenko aivan totaalisen huono hoitaja vai sittenkin ihan jotain muuta? Haluan uskoa, että kaikki tuo kuormitus ja väsymys on vain meille kaikille ollut vähän liikaa. Haluan uskoa olevani ihan vain inhimillinen ihminen.
Jäin miettimään, että kuinka helppoa olisikaan päätyä otsikoihin hulluna ja kelvottomana hoitajana. Juuri sellaisena, joka huutaa kuula punaisena hoidettavalleen tai tiuskii omaisille ja ääritapauksessa jopa käyttää väkivaltaa toista ihmistä kohtaan. En missään nimessä hyväksy tai puolusta tällaista käytöstä, mutta ymmärrän mekanismin jolla näihin tilanteisiin saatetaan ajautua. Ymmärrän, miksi hoitaja voi kyynistyä ja alkaa käyttäytyä sopimattomasti. Kun keskeytymätön kiire, stressi ja kuormitus jatkuu viikosta tai kuukaudesta toiseen, luhistuu meistä jokainen lopulta. Luhistuminen vain tapahtuu jokaisella eri tavalla. Joku masentuu, toinen on kävelevä ja sihisevä ruutitynnyri kiukkuineen, kolmas luisuu pahimmillaan hoitamaan unettomuutta ja stressiä päihteillä tai lääkkeillä. Neljäs lakkaa yksinkertaisesti tekemästä yhtään sen enempää kuin on äärimmäinen pakko.
Kuinka moni niistä kiukkuisista, muka laiskoista tai välinpitämättömistä kollegoista on oikeasti huono ja epäinhimillinen hoitaja, alalle täysin sopimaton? Varmasti näitäkin riittää, mutta uskon vahvasti että suurin osa vain on menettänyt sen kipinänsä jatkuvasti kasvavan työmäärän, vastuun ja ainaisten kiristysten jyrätessä yli. Asiaa ei auta yhtään, jos kukaan ei koskaan kysy miten tällainen ihminen voi tai mitä hänelle kuuluu. Jos esimies tai luotettava työkaveri ei ikinä pysähdy kohtaamaan ihmisenä, vaan aina vain moitiskellaan tai nipotetaan heikentyneestä työsuorituksesta.
Mitä sulle kuuluu tänään? Miten sinä, juuri sinä siellä, voit? Lupaathan ottaa loppuvuoden aikana joka viikko yhden päivän viikosta itsellesi. Lepää, tee asioita joista oikeasti nautit ja heitä ne niskaan puskevat vaatimukset edes kerran viikossa romukoppaan. Sinä riität. Sinullakin on lupa väsyä ja toden totta, sinullakin on lupa levätä.
Kirjoittaja on superilainen lähihoitaja Hattulasta.
