Nyt se on tapahtunut. Asia, jota minulle ei pitänyt tapahtua. Olen nimittäin painanut nappia. Hälytysnappia.
Meillä, kuten aika monella vastaavanlaisella päihdetyöpaikalla henkilökunnalla on erilaisia hälytysjärjestelmiä huonetiloissa ja mukanakin kannettavaksi. Tilanne voi käydä niin hankalaksi tai vaaralliseksi, että pikainen lisäapu nappia painamalla on paikallaan. Tämä vaaran uhka koskee niin henkilökuntaa kuin asukkaitakin.
Itse sain työt aloittaessani ohjeeksi, että kannattaa rohkeasti käyttää hälytystä, kun siltä tuntuu. Ei siis pidä jäädä arpomaan, onko kutsun painamiseen sataprosenttista syytä vai ei. Kirjoittelin jossakin aikaisemmassa kolumnissani, kuinka olen pystynyt melko mukavasti käsittelemään tiukat tilanteet harkituilla sanavalinnoilla tai sijoittumalla sopivasti seisomaan oikeaan paikkaan. ”Pojat, pojat, tsot-tsot” ja sitä rataa, niin kriisi laukeaa.
Ei se ihan noin mennyt.
Kun tunnelma käytävällä alkoi kiristyä, kuvittelin, että tilanne on pian ohi. Lausuin pari rauhoittavaa lausetta ja ohjailin vaivihkaa osapuolia poispäin toisistaan. Heiveröisessä kunnossa ollut nyrkinheiluttaja ei kuitenkaan reagoinut ohjeisiini, vaikka pitelin huoneen ovea kutsuvasti auki. Paikalla notkunut kaksikko ei pitänyt kovaäänisestä uhoajasta, vaikka koetin rauhoitella heitäkin, että tästä melko harmittomasta isottelusta ei tosiaankaan kannata nyt välittää. Todellista uhkaa ei ole.
Uhka tai ei, tämä kaksikko päätti ojentaa riidanhaastajaa ja kävi hyökkäykseen. Otin pari rivakkaa sivuaskelta, kun kaksikko runnoi muutenkin huonolla tasapainolla varustetun uhrinsa lattiaan. Osapuolet nousivat lyhyen painin jälkeen ehjän tuntuisina ylös. Pölyjä pyyhittiin ja huohoteltiin. Pian tunnelma kiristyi taas, ja tilanne käynnistyi uudelleen. Vaikka hieman jo korotin ääntäni ja viuhdoin käsillänikin, samanlainen hyökkäys toistui hieman rajumpana. Kolmikko kieri lattialla ähkien. Tässä vaiheessa painoin hälyttimen punaista rengasta.
Painamishetkellä olin varma, että tein oikein. Tiesin, että kohta paikalla on runsain mitoin hoitajia, vartijoita ja ylempääkin virkavaltaa. Kun tupa alkoi olla täynnä hälytysväkeä, tilanne pysähtyi kuin seinään. Rauhallisella massalla on voimaa.
Poliisi kuulusteli osapuolia. Painijat syyttelivät toisiaan ja ihmettelivät koko hälytyshässäkkää. Eivät he suoraan minua osoitelleet. Itse siirryin saman tien paperihommiin ja jo raportteja kirjoittaessani kävin ajatuksissani läpi, miten koko painikisa olisi voitu estää. Ennakoimalla ajoissa? On tässä vielä opittavaa.
Kirjoittaja on lähihoitajaopiskelija ja SuPer-lehden entinen toimittaja.