Viriketoimintaa siellä, viriketoimintaa täällä, viriketoimintaa joka suunnitelmassa – mutta ei työpaikalla. Joskus todella tuntuu tältä.
Aktivointi on ollut hoito- ja hoivatyössä kova sana vuosikymmeniä, ellei jo vuosisatoja. Laitoksissa ja lukittujen ovien takana elämä muuttuu pakosta tai tahattomasti makoiluksi ja tyhjäksi odotteluksi. Tekemättömyydestä tulee huonon olon yksi syy.
Vaikka asian hyödyllisyys on jokaisen tiedossa, koko viriketoiminta-homma on itselleni jäänyt usein paperinmakuiseksi alleviivailuksi tai pakkotoiminnaksi. Ei siis virikkeelliseksi toiminnaksi. Toki vika voi olla katsojassakin.
Parhaimmillaan työpaikan ympäristö on koko ajan täynnä vaihtelua tuovia virikkeitä, pieniäkin. Heti valmiina, heti käyttöön otettavaksi. Toisaalta, vaativa toimintahetki onnistuu sitä paremmin, mitä tehokkaammin ennakkovalmistelut on tehty.
Toiveesta syntynyt, hyvin tiedotettu ja innostavat palkinnot kaikille tuova tapahtuma kuulostaa täydelliseltä. Yritin järjestää tällaisen tempauksen päihde- ja mielenterveyspuolen työpaikallani: lähtisikö porukka todella mukaan johonkin pallonheittoon?
Alku meni hyvin. Ideoimassa oli pari asukasta, jotka ilmoittivat halustaan lähteä viskomaan koripalloa voikkasaliin. Lupasin järjestää tapahtuman. Aloin jopa saada kuittailua, että missäs koristapahtuma viipyy. Hienoa aktiivisuutta, tuumailin.
Liimasin kymmenkunta mainoslappusta ilmoitustauluille ja seinille. Luvassa oli kaikille sopivaa pikkukilpailua ja mahtavat palkinnot jokaikiselle. Tuntia ennen H-hetkeä toitottelin käytävillä kutsuja alakerran saliin. Osa asukkaista lupasi tulla. Itse vitsailin kollegoille, että jääköhän osallistujavahvuus silti nollaan.
Pallonheittelystä eniten kiinnostuneelle tuli viime hetkillä muita hommia. Moni muukin luikahti paikalta. Lopulta alakerran hissiin asteli kaksikko, joista toinen horjui lievästi ja toisella oli taudin tuomia liikuntavaikeuksia. Molemmat yllätyskisaajia ainakin itselleni. Hissin raosta sisään sujahti vielä kolmas, urheilullinen asukas.
Kahden ohjaajan ja kolmen kisaajan voimin järjestimme kaikkien aikojen koristapahtuman. Käsivaivoista kärsivä yllätyskaksikko sai kuin saikin kevyet kisapallot liikkeelle, mutta ei aivan korin suuntaan. Viime hetken urheilijamme osui ylös ja voitti pääpalkinnon. Kannustus jokaisen heiton jälkeen oli seiniä murskaavaa opiskelijaselostajan pauhatessa yksityiskohtia suorituksista.
Zuumataan lopuksi koko salin kuvasta rollaattorinsa takaa heittävän silmiin: siellä kiiltää päättäväinen into.
