Tätä kirjoitettaessa ensimmäinen työharjoitteluni on puolivälissä. Vauhti harjoittelupaikalla on ollut sen verran hurjaa, että jos tästä selviän, olen jo melkoinen tekijämies.
Nimittäin nyt ei neppailla minkään keittiöpsykologian ympärillä, vaan painetaan huoneesta toiseen diabeteksen, haavanhoidon, ihonhoidon, pissapussien, inhalaattorien, dosettien ja muun oikean perushoidon merkeissä. Eli juuri niillä alueilla, joilla en koe olevani vahvimmillani.
Jos puolitoistakuukautinen rumba menee hyväksytysti läpi, olen kylmästi valmis myöntämään itselleni hoitajan tittelin. Se on siinä: kuudessa viikossa. Tätä kovemmaksi homma nimittäin ei voi käydä.
Kerrottakoon vielä, että oppisopimusopiskelujeni kaukaisessa tähtäimessä on jonkinlainen päihde- ja mielenterveysohjaajan pesti. Siksi tuntuu uskomattomalta, että nyt olen parissa viikossa puolivipparina perehtynyt esimerkiksi haavanhoidon saloihin. Olen touhunnut muutaman senttimetrin katse-etäisyydellä ja kaapinut kyretillä laajoja makuuhaavoja puhtaaksi. Samalla olen laukonut muka-asiantuntevia analyyseja haavan tilasta ohjaajilleni. Ihmeiden aika siis ei ole ohi.
Myös astuminen lääkkeiden maailmaan on iso askel. Aika hataralla teoreettisella pohjalla olen jakanut mielialalääkkeitä ja hiv-lääkkeitä potilaskohtaisiin annoksiin. Noissa jutuissa ei virheitä sallita, joten mukaan on mahdutettu noin kuusinkertaisia tarkistuskierroksia, mutta niin vain virheitä on vielä palapelistä löytynyt. Tässä tilanteessa ohjaaja onneksi varmistaa, että lopulliset pussit ja purnukat ovat oikeansisältöiset.
Nämä ovat olleet ihmiskunnalle pieniä askeleita, joten on ollut hienoa seurata kokeneiden hoitajien ja nuorten superoppijoiden toimintaa. Vauhtia ja tiukahkoja tilanteita riittää, mutta työt näyttävät hoituvan empimättä. Itse taas olen tutussa kyselijän ja ihmettelijän roolissa: mitä tuossa tapahtui ja miksi? Joskus täytyy toki pysähtyä, mutta näillä käytävillä hitaus ei lopulta liene mikään hyve. Toivottavasti oppimisprosessini yhä etenee edes sykäyksittäin, eikä kyse ole siitä, että honkkelille on tullut seinä vastaan.
”Aamuvuorossa on viisi työntekijää ja Jukka.” Timanttisesti muotoiltu vastaavalta hoitajalta. Olen tuossa koneessa nyt hierarkian luonnollisena pahnanpohjimmaisena. Vaivun pohjan alle, jos lähihoitajakoulutukseen huhujen mukaisesti ohjataan myös niitä, jotka eivät mihinkään muuhun oppiin maailmassa enää kelpaa.
Kun tämä teksti on luettavissa, ensimmäinen näyttöni on saattanut mennä läpi. Montako yritystä sallitaan?
Kirjoittaja on lähihoitajaopiskelija ja SuPer-lehden entinen toimittaja.