Kuinka hyvin työntekijöiden oikeudet toteutuvat Suomessa?
Yleiskuva on mielestäni hyvä. Aina voi kritisoida nyansseja, että jossain lain kohdassa ei ole käytetty oikeita sanamuotoja tai jotain on jäänyt avoimeksi, mutta isoja puutteita ei ole. Työntekijöiden oikeuksia suojaavia säädöksiä on paljon, mutta eri asia on, kuinka hyvin ne toteutuvat. Oikeuksien toteutuminen on aika usein kiinni valvonnan tehokkuudesta mutta myös siitä, onko työntekijäpuoli halukas ja onko sillä mahdollisuuksia lähteä vaatimaan epäkohtien selvittelyä ja viime kädessä viedä ne tuomioistuimeen. Suomessa pitäisi ehkä olla enemmän matalan kynnyksen tuomioistuimia, joissa prosessit olisivat nopeampia ja oikeudenkäyntikuluille olisi jokin katto, vaikka juttu hävittäisiinkin.
Kuinka hyvin työntekijät pitävät itse kiinni oikeuksistaan?
Yleistuntuma on, että työelämässä korostuu aiempaa enemmän yksilön halu suojata itseään. Kollektiivista ajattelua, että yhden ihmisen asian ajaminen auttaisi muita, ei välttämättä ole. Mieluummin vaihdetaan työpaikkaa, jos se vain on mahdollista, kuin nostetaan vaikkapa koettu häirintä pöydälle. On paljon syitä, miksei työelämän epäkohtia ja ongelmia lähdetä viemään eteenpäin. Joskus oma jaksaminen ja kiinnostus ei riitä, ja katsotaan paremmaksi antaa olla, vaikka tiedettäisiin, että väärin on mennyt. Olisi kiinnostavaa selvittää, onko sosiaali- ja terveydenhuoltoalan työvoimapulan taustalla laajempaa yhteiskunnallista ajattelua siitä, ettei hoitotyö ja toisten auttaminen enää kiinnosta, vai onko se vain palkkasidonnainen asia.
Keiden oikeudet toteutuvat työelämässä heikoimmin?
Mitä epäyhtenäisemmäksi työvoima muuttuu, sitä enemmän on tietämättömyyttä ja osaamattomuutta. Jos järjestelmää ei tunne, työntekijä ei ole tietoinen perusvelvoitteista ja -oikeuksista, kuten velvollisuudesta noudattaa työehtosopimusta. ”Yleissitova työehtosopimus” voi jo käsitteenä olla vaikea ymmärtää. Tai kuvitellaan, että voimme vapaasti sopia olevamme yrittäjiä. Myös työuran alussa olevat nuoret voivat olla haavoittuvassa asemassa. Heillä ei välttämättä ole resursseja eikä tietoa arvioida työnantajan toimintaa. Epäilen, että ne, joilla on pitkä työkokemus, tuntevat oikeutensa parhaiten.
Kuinka poikkeuksellista oli se, että työntekijöiden oikeutta työtaisteluun rajattiin säätämällä potilasturvallisuuslaki?
Saman tyyppinen tilanne on ollut Tehyn työtaisteluiden yhteydessä vuonna 2007. Oikeustieteilijöiden kannat olivat silloin hyvin kriittiset, ja samat ajatukset olisi voitu yhdistää myös viime syksyn tilanteeseen. Ulkopuolelta tarkasteltuna näyttää siltä, että vuoteen 2007 verrattuna nyt lähdettiin aiempaa enemmän arvottamaan keskenään perusoikeuksia: työtaisteluoikeus vastaan henki ja terveys. Julkisessa keskustelussa henkeä ja terveyttä pidettiin vahvempina oikeuksina. Vaikea arvioida, edistikö potilasturvalain säätäminen työriidoista sopimista.
Mitä tällaisesta ennakkotapauksesta voi seurata?
Se, että lainsäädäntötoimin voidaan reagoida näin nopeasti, saattaa vaikuttaa eri alojen tuleviin työtaistelutoimiin, niiden laajuuteen ja vaikuttavuuteen. Tuntuu harmilliselta, että elämme sopimusyhteiskunnassa mutta emme pääse sopimaan asioita, vaan joudumme käyttämään järeitä toimenpiteitä, joita ei tässä tapauksessa lopulta edes ollut tarpeen käyttää. Järjestelmän sisällä voi olla syytä miettiä, minkälaisia keinoja on käytettävissä, jos normaali sopimustoiminta ei johda tuloksiin. Pitäisikö järjestelmää silloin kehittää? Laajempi kysymys on, ovatko kaikki perusoikeudet enää siinä asemassa missä ne ovat olleet. Kun tällaisia toimia pystytään toteuttamaan, voidaan ajatella, että joidenkin perusoikeuksien asema on heikentynyt.
Jaana Paanetoja
- Oikeustieteen tohtori, varatuomari, työ- ja sosiaalioikeuden dosentti.
- Työoikeuden laaja-alainen asiantuntija ja tietokirjailija.
