Muistisairautta sairastava ja imukudoksen syövän sairastanut, kunnoltaan heikentynyt mieheni ”meni jalattomaksi” eräänä elokuun päivänä. Ambulanssi vei meidät poliklinikalle.
Kerroin lääkärille mieheni sairauksista, oireista ja siitä, että asumme kahdestaan kotona ja olen hänen omaishoitajansa. Nuori lääkärikollega totesi: ”On sinulla ollut raskasta”. Näin hänen hämmästyneen ilmeensä, kun vastasin: ”Kuule, en antaisi yhtään päivää pois elämästäni, en edes omaishoitajuusvuosistani. Olen välillä ollut täysin uupunut. Mutta iloisia yhteisiä päiviä on ollut runsaasti. Paljon olen oppinut ja saanut elämältä näinä viimeisinäkin vuosina. Olen saanut uuden konkreettisen tavoitteen elämälleni ja löytänyt auttajan toiveen. Ne ovat tukeneet minua jaksamaan.”
Omaishoitajana saan paljon jaksamiseen kannustavia toivotuksia tapaamiltani, jopa minulle tuntemattomilta henkilöiltä. Omaishoidon toinen näkökulma näyttää unohtuvan. Vain muutama henkilö on todennut mieheni olevan onnekas saadessaan asua kodissamme huolenpitoni turvin.
Vanhusten, vammaisten ja sairaiden hoito on psyykkisesti ja fyysisesti rasittavaa – tekipä sitä omaishoitajana tai ammattiauttajana. Auttajan oma hyvinvointi on hoivan peruspilari. Ylirasittuneet hoitajat eivät pysty tuntemaan auttamisen iloa eivätkä jaksa toimia.
Pidän avuttomien tai kärsivien ihmisten auttamista elämän tärkeimpänä tehtävänä. Jääkö tästä työstä mitään jälkiä? ”Vain rakkaus jää”, on filosofi von Wright vastannut kysymykseen, mitä hänen elämästään jää jäljelle kuoleman jälkeen. ”Ei elämässä voi mitään omistaa, vain kaunis muisto eilisestä jää”, Eero Sinikannel laulaa. Hoitotyö koostuu monista konkreettisista tehtävistä. Niiden lisäksi lämmin kosketus hoidettaviin ja heidän omaisiinsa jättää pysyviä jälkiä.
Lasten ohjaamiseen, kasvattamiseen ja auttamiseen liittyy vahva tulevaisuuden toive. Toive siitä, että lapset kehittyvät itsenäisiksi aikuisiksi. Yhteiskunnallinen keskustelu tuo esille myös taloudellisen tuottavuuden tavoitteen lasten synnyttämisen, kasvattamisen ja hoidon taustana.
Ihmisen elämä koostuu yksilöllisistä kokemuksista. Se on ainutkertainen tarina, joka täydentyy vanhuudessa ja kuolemassa. Tämän ymmärtäminen on vanhusten ja vammaisten auttajien toiveen itu. Yhteiskunnalle taloudellisesti hyödyllisiksi kasvavia ihmisiä koskevaa toivoa ei ole heidän hoidossaan.
Iäkkäitä auttavien toiveen itu saa vartensa vanhenemisen mittavan kasvuprosessin ymmärtämisen kautta. Ikääntyminen on elämänlankojen järjestämistä, luopumisen hyväksymistä ja hidastumiseen sopeutumista löytämällä uusia tapoja toimia. Useimmat iäkkäät ja vanhat tarvitsevat psyykkistä ja fyysistä tukea selviytyäkseen tästä kehitysvaiheestaan. Auttajan toive on pystyä auttamaan hauraita lähimmäisiään toteuttamaan yksilöllinen elämänsä arvokkaaseen loppuun. Lopuksi vain iloitsemalla heidän kanssaan ja huolehtimalla heidän ravinnostaan, liikkumisestaan, puhtaudestaan ja nukkumisestaan. Istumalla vieressä, pitämällä kiinni kädestä ja tuomalla lohtua.
Kirjoittaja on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri.
