Viime syksynä minua pyydettiin puhumaan kemiallisesta rajoittamisesta vanhustenhoidon seminaarissa. Valmistelin esitykseni huolellisesti. Perustin puheeni tutkimustuloksiin. Tilaisuuden lähestyessä huomasin toistuvasti pohtivani sitä, pystynkö sanomallani tavoittamaan myös kaikista nuorimmat osallistujat. Osa kuulijoista olisi 40–50 vuotta nuorempia kuin minä.
Olen pitänyt lukuisia esityksiä monista vanhustenhoidon aiheista. En ole aikaisemmin ollut huolissani siitä, ymmärtävätkö osallistujat puheeni sisällön. Olen kokenut kuuluvani suunnilleen samaan ikäpolveen kuulijoitteni kanssa. Nyt, 72-vuotiaana minä edustin selvästi vanhempaa ikäluokkaa. Lassi Nummen runon (1980) sanat tuntuivat todellisilta elämässäni: Nyt siis minun vuoroni kokea tämä huhtikuu, maan uurteet, vanhuuden näkeminen omissa luissaan.
Kerroin kokemukseni omaishoitajien ryhmässä. Eräällä entisellä omaishoitajalla oli samantyyppisiä kokemuksia miehensä ja kahden läheisimmän ystävänsä kuoleman jälkeen. ”Eri ikäpolviin kuuluvien ei ole helppo ymmärtää toisiaan”, hän huokaisi. Hänellä oli lapsia ja lastenlapsia, joiden kanssa hän seurusteli. Hän kaipasi ystävikseen myös ikätovereita, joiden kanssa voisi jakaa nuoruuden, keski-iän ja ikääntymisen kokemuksia. Hän koki vaikeaksi solmia uusia, läheisiä ystävyyssuhteita.
Yli 90-vuotias nainen tuli keskustelemaan kanssani muutama vuosi sitten pitämäni yleisöluennon jälkeen. Olin puhunut myönteisen vanhenemisen mahdollisuuksista ja korostanut ystävyyssuhteiden merkitystä. Nainen sanoi minun unohtaneen tärkeän asian. Hän oli leskeytynyt ja asui yksin, eikä hänellä ollut samanikäisiä ystäviä. Hän kertoi puhuvansa kuolleelle miehelleen päivittäin. Lisäksi hän sanoi suhteensa Jumalaan muuttuneen viimeisten vuosien aikana. Jumalasta oli tullut hänelle läheinen ystävä, jolle hän puhui toisinaan ääneen, toisinaan hiljaa mielessään. Hän rohkaisi minua puhumaan tällaisistakin vanhojen ihmisten kokemuksista ja niiden merkityksestä yksinäisyyden poistajina.
Ikääntyvien kokemuksissa näyttää olevan samankaltaisuutta, vaikka kokemukset sinänsä ovat yksilöllisiä. Katri Helena ja Anita Råback-Taipale ovat kertoneet puhuvansa miehilleen näiden kuoleman jälkeen. Näin toimivia lienee paljon. Osa Yhdysvalloissa tehtyyn haastattelututkimukseen osallistuneista yli 80-vuotiaista on kertonut vanhenemisen myötä muuttuneesta Jumala-suhteestaan. Turvallisesta, mutta kaukaisesta Jumalasta on tullut heille läheinen ja henkilökohtainen ystävä, jolle he puhuvat.
Jokainen kohtaa vanhetessaan haasteita, joita aikaisempi elämä ei ole tuonut eteen. Tätä Eeva Kilpi kuvaa runossaan (2012) osuvasti: Vanhuutta ei voi ratkaista, ystävät kalliit, sanoo isoäiti. Sen kanssa on elettävä. Sitä on siedettävä. Sille on puhuttava ystävällisesti. Sen kanssa on neuvoteltava. Sen kanssa on pohdittava asioita, tätä ilmiötä, mysteeriä jopa. Vaikka näin on, vanhenevien ja vanhusten kokemusten kuunteleminen ja gerontologisiin tietoihin perehtyminen avaavat mahdollisuuksia ikääntyä myönteisesti.
