Olen viime syksyn aikana puhunut kokemuksellisesta eli psyykkisestä ja psykososiaalisesta vanhenemisesta monille senioreiden ryhmille. Puheenvuoroni ja keskustelumme ovat käsitelleet Ruotsissa ja Yhdysvalloissa 2000-luvulla tehtyjen tutkimusten tuloksia, jotka osoittavat ikääntymisen syvällisen ja myönteisen kehitysprosessin.
Elämän viimeiset vuosikymmenet ovat itsensä löytämistä, vapautumista rooleista ja siirtymistä uuteen luovuuden vaiheeseen. Nämä ja muut ihmisenä kehittymisen yksilölliset piirteet voivat alkaa keski-iän lopulla ja voimistuvat iän lisääntyessä. Kukaan meistä ei vanhene samalla tavalla kuin ystävämme tai läheisemme.
Tutkijoiden havainnot tukevat piirteiden yleismaailmallisuutta. Kulttuuri vaikuttaa ilmenemismuotoihin, mutta ei poista elämän loppuvaiheen psyykkistä kehittymistä.
Löysin psykososiaalisen ikääntymisen ajankohtaiset tutkimukset ja teoriat mieheni kuoleman jälkeen vuonna 2020. Kymmenen vuoden omaishoidon aiheuttaman loppuun palamisen ja mieheni lopullisen lähdön surussa pohdin, eikö seniorin ikääntymisessä ole mitään myönteistä, johon voi turvautua tuskassaan. Ryhdyin lukemaan professori Tornstamin ja jenkkitutkijoiden tutkimuksia ja -teorioita ikääntyvien kokemuksista. Minulle avautui uusi, positiivinen maailma. Ihastuin siihen ja kirjoitin aiheesta elokuussa julkaistun kirjani ”Vanha löytää itsensä ja maailman.”
Elämän kaikkiin vaiheisiin kuuluu sekä tasapainoisuutta että voitettavissa olevia ongelmia. Vaikeudet auttavat meitä ymmärtämään tavallisen elämän kauneuden. Tämä yleistys pätee senioreihinkin. Iäkkäänä ajatukset kuitenkin liikkuvat toisenlaisissa kuvioissa kuin aikaisempina vuosikymmeninä.
Monet kuulijani ovat kertoneet myönteisen vanhenemisen käsitysten antaneen heille voimaa elää ja ikääntyä. He ovat ihmetelleet, miksi mediassa ei raportoida näistä positiivisista piirteistä. Vanhenemisesta ja vanhoista puhutaan ja kirjoitetaan kielteisesti. Taloudellisena taakkana.
Median yleiskuva iäkkäistä on kielteissävyinen. Seniori- ja vanhusjärjestöjen ja hoitotyön ammattijärjestöjen lehdet positiivisine artikkeleineen muodostavat poikkeuksen. Ne kuitenkin saavuttavat vain pienen osan senioreista.
Tämän vuoden alussa ilmestynyt Hanna Varjakosken väitöskirja vanhenemisen kotimaisista mediakuvastoista todistaa yhteiskuntamme vanhuskielteisyyttä. Varjakoski kuvaa ja analysoi osuvasti, miten keski-ikäiset tuovat ikääntymistä esille etupäässä negatiivisten mielikuvien kautta. Tai he käsittelevät vanhenemista vääristyneen humoristisilla tai virheellisillä iäkkäiden höperyyden kuvauksilla.
Median kielteinen yleissävy ei lannista vain ikääntyviä. Se masentaa myös iäkkäitä auttavia ja hoitavia henkilöitä. Vanhustyöntekijoitä saatetaan pitää ammatillisesti alimpiin ryhmiin kuuluvina. Näiden työntekijöiden rakkaus vanhusten hyvän edistämiseen ja usko inhimillisyyteen kuitenkin auttaa heitä kokemaan raskaan työnsä arvokkaana.
Puheenvuorojeni jälkeiset keskustelut ovat todistaneet minulle saman, minkä koin lukiessani myönteistä vanhenemista koskevia teorioita. Oman elämänkauden positiivisen merkityksen kokeminen antaa voimaa tuntea arjet elämisen arvoisina ja lisää uskoa tulevaisuuteen.
Yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri Sirkka-Liisa Kivelä pureutuu kolumnissaan ikääntymiseen liittyviin ilmiöihin.
Lue myös:
Iäkkäiden syrjintä on yleistä länsimaissa – Onko vanhan elämänkokemuksilla arvoa?
Fyysiset voimavarat heikkenevät ikääntyessä – Vanhat ovat sopeutumisen mestareita
Oppimisen laaja kirjo – Uuden oppiminen onnistuu myös ikääntyneenä’
