Elämä muuttui koronaepidemian aikana. Iäkkäiden osallisuutta rajoitettiin voimakkaasti. Ympärivuorokautisten hoivayksiköiden, sairaaloiden, saattohoitokotien ja 70 vuotta täyttäneiden kotien ovet sulkeutuivat. Tämä vaikeutti huonokuntoisia vanhuksia konkreettisesti auttaneiden ja psyykkisesti tukeneiden omaisten ja läheisten toimintaa. Vuosikymmeniä avioliitossa olleet vanhusparit joutuivat kohtaamaan toisensa ikkunoiden eristäminä.
Rajoitukset ja lähimmäisten auttaminen vaikuttavat ristiriitaisilta. Molemmat kuitenkin ovat rakkauden tekoja.
Heikompiosaisten etusija kuuluu lähimmäisenrakkauden periaatteisiin yhteiskunnassa. Suojellaan heitä, jotka ovat hauraimpia. Rajojen asettaminen ja kieltäminen eivät kuulu vain avio- ja perherakkauteen. Ne ovat myös osa poliittisesti päätettävää kansalaisista välittämistä.
Lähimmäisten huoli iäkkäiden omaistensa ja ystäviensä selviytymisestä tuo esille rakkauden osoittamisen keskeisen tavan. Rakkaus on arkista, ilman suuria sanoja toteutuvaa auttamista, hyvänä pitämistä ja myötätuntoa. Monet iäkkäät ovat selviytyneet omaisten ja vapaaehtoisten rakkauden tekojen turvin.
Huonokuntoisimpien auttaminen ja hoiva ovat olleet sosiaali- ja terveyspalveluiden henkilökunnan varassa. Palveluiden piirissä olevat vanhukset olisivat nääntyneet ilman työntekijöiden uhrautuvaa lähimmäisenrakkautta.
Rakkaus on monimuotoista. Filosofi Eero Ojasen mukaan luominen, synnyttäminen, säilyttäminen ja vaaliminen ovat rakkauden kaikkien muotojen yhteisiä piirteitä. Ne toteutuvat erilaisina tekoina eri ikäkausina.
Parisuhderakkaus muuttuu iän myötä. Nuoruuteen kuuluva seksuaalinen rakkaus hiipuu. Yhdessä toimiminen, huolenpito puolisosta ja tämän konkreettinen auttaminen nousevat tärkeiksi. Halaaminen, hierominen, suuteleminen ja lempeä koskettaminen osoittavat yhteenkuuluvuutta ja rakkautta.
Menneiden muisteleminen iäkkäänä eheyttää vanhenevaa kohtaamaan oman haurastumisensa. Se on myös lähimmäisenrakkauden osoitus. Muistelut siirtävät kulttuuriperinnettä seuraaville sukupolville. Ne auttavat säilyttämään ja vaalimaan yhteiskunnan arvoja. Niiden pohjalta nuoret ja vanhat sukupolvet voivat luoda uutta.
Sodan jälkeisessä Suomessa syntyneenä olen kokenut pitkän kriisin vaurioittaman maan kansalaisten tavan ajatella ja toimia. Erimielisyyksiä oli, mutta toisten auttamisen halu nousi niitä tärkeämmäksi. Yhteisöllisyyden, ystävyyden, veljeyden, sisaruuden ja lähimmäisenrakkauden sekä kovan työn avulla maamme nostettiin sivistyneiden ja vauraiden maiden kärkijoukkoon. Nykypäivän iäkkäät ovat tehneet tuon työn. Kotimaamme on olemassa rakkauden ansiosta.
Elämme erilaisessa maailmassa kuin sodan jälkeinen sukupolvi. Yksilön omia valintoja ja markkinataloutta korostetaan. Yhteiskunta ei voi täydellisesti palata vanhoihin tapoihin. Nuorten, keski-ikäisten ja iäkkäiden vuoropuhelulla saattaisi olla merkitystä koronakriisin jälkeisen ajan arvoperustan pohdinnoissa ja kriisin seurausten korjaamisessa. Sukupolvien vuoropuhelu on yhteiskuntaa koossapitävä voima eli rakkauden teko.
Kirjoittaja on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri.
