Monet 1920- tai 1930-luvulla syntyneet runoilijamme ovat jatkaneet luovaa työtään lähes kuolemaansa saakka. Muutamat heistä ovat julkaisseet viimeisimmän runoteoksensa 87–88 vuoden iässä. Näiden taiteilijoiden 2000-luvun tuotannot avaavat huimia näkymiä kokemukselliseen ikääntymiseen. Ne tuovat esille laaja-alaisen kuvan vanhenemisesta ja vanhuudesta.
Hidastunut ja jaksamiseltaan vaihteleva keho kuuluu keskeisiin kuvauksiin. On opittava tunnistamaan fyysisen kestävyytensä rajat. Mieli saattaa juosta utopioissa, joita ruumis ei kestä. Vitkaan toivoisin vanhuuden tulevan niin että totun. (Kyllikki Villa, 2005.)
70 ja 80 vuoden välistä aikaa elävät runoilijat kuvaavat ikääntyneitä aktiivisesti toimivina ihmisinä. Matkustelu, ystävyyssuhteet ja suvun lapset täyttävät heidän päivänsä. Lasten spontaanius tuo iloa. Suku jatkuu. Emmi meni viime syksynä kouluun: meitä alkaa olla neljä sukupolvea kirjanoppineita. (Pertti Nieminen, 2009.)
Elämän viimeiset ajat näyttäytyvät lähes täydellisenä fyysisenä ja psyykkisenä hajoamisena. Illan viimeisessä kajossa lyhyessä katkottujen hetkien hitaassa ymmärryksessä menneisyys muistojen ylivalottunut filmi pyörimässä minä uponneena siihen. (Martta Rossi, 2013.)
Iäkkäiden kerroksellisuus tulee esille. He elävät kolmessa ajassa eli nykypäivässä, jossa menneisyys on läsnä ja tulevaisuus pilkottaa. Muistelemista kuvataan runsaasti. Ensin muistot ovat mielikuvia menneestä elämästä. Iän lisääntyessä ja kehon haurastuessa ne tulevat esille konkreettisina näkyinä. Kuollut isoäitini seisoo aamulla ulkona puutarhassa kädessään kuunliljan lehti. (Bo Carpelan, 2007.) Muistot ja lähellä oleva kuolema luovat hauraissa aivoissa konkreettisia kuvia.
Tulevaisuuden haaveet kohdistuvat toimintakyvyn ja ystävyyssuhteiden säilymiseen, inhimilliseen hoitoon ja arvokkaan kuoleman kohtaamiseen. Toiveet ihmiskunnan rauhasta ja suomalaisten lasten ja nuorten pärjäämisestä globaalissa elämässä kuvastavat laajentuneita näkemyksiä.
Kuolemaa pohditaan monin tavoin. Vanheneva muodostaa oman käsityksensä kuolemasta, mikä näyttää edistävän psyykkistä tasapainoa. Eivät ne kai vain seiso laulamassa tuolla ylhäällä. Varmasti tanssitaan myös. (Lars Hulden, 2014.)
Vanhuuden kuvauksissa tulee esille myös lähes rajattoman vapauden tunne. Oman elämänsä ymmärtäminen, minuutensa löytäminen, rooleistaan vapautuminen ja yhteys luontoon saavat aikaan näköalojen laajenemisen. Voi elää aidosti omana itsenään. On hyvä, että en ole enää nuori saan sanoa mitä haluan. (Eeva Heilala, 2003.)
Vanhenemista ja vanhuutta käsittelevät runot ovat tunneperäisesti voimakkaasti latautuneita. Ne ovat aarreaitta tavalliselle, tunteiden kautta osallistuvalle lukijalle. Taide on merkityksellistä elämän ja kuoleman ymmärtämisessä.
Eettisiä ja filosofisia kannanottoja etsiessäni löysin myös runoilijan kuvaaman vanhustyön arvokkaan piirteen. Väsynyttä vanhusta hoitaessamme olemme alkumatkalla ihmisyyteen. (Eeva Heilala, 2012.) Me, vanhuksia hoitavat tai heitä tutkivat toimimme elämän syvällisimpien kysymysten parissa.
