Useita vuosia miehensä omaishoitajana toiminut ystäväni kertoi miehensä siirtyneen ympärivuorokautiseen palveluasumiseen. ”Jouduin antamaan hänet vieraiden hoitoon hallitsemattomien nukkumisongelmien ja yöllisen vaeltelun takia. Olisin halunnut hoitaa mieheni kodissamme hänen kuolemaansa saakka,” ystäväni sanoi. ”Olen väsynyt, itkuinen, tuskainen ja ärtynyt ja nukun huonosti. Syytän itseäni epäonnistumisesta ja pelkään mieheni kunnon romahtavan”, hän hämmästeli surun aiheuttamien tunteiden vaikeutta. ”Ongelmieni keskellä olen kuitenkin pystynyt keskustelemaan asiallisesti mieheni hoitajien kanssa,” hän huokasi lopuksi.
Leskeydyin viime toukokuussa kymmenen vuoden omaishoitajuuden jälkeen. Mieheni kuoli kodissamme. Olin mieheni tukena hänen elämänsä viimeiseen hetkeen saakka. Tästä huolimatta yhteisen elämämme päättymisen surun monet oireet vaivaavat minua. Ystäväni toive avioliiton yhteisen matkan jatkumisesta yhdessä eläen on murskautunut. Hänen mieltään painaa myös huoli siitä, ymmärretäänkö muistisairaan aviomiehen käyttäytymistä hoivayksikössä. Hänen taakkansa saattaa olla painavampi kuin minun.
Ympärivuorokautiseen hoivaan siirtyminen ja oman kodin jättäminen nostavat siirtyvän mieleen tunteet kyvyttömyydestä, vieraiden avun varaan joutumisesta ja kuolemasta. Hoitajat ja ympäristö ovat outoja, mikä on pelottavaa. Myös muistisairaat kokevat näitä vaikeita tunteita, ja ne heijastuvat heidän käyttäytymiseensä.
Menetyksen ja surun tunteet ovat yksilöllisiä. Ne eivät ilmene vain surullisena mielenä ja itkuna. Säryt, huimaus ja muut fyysiset oireet, vaatiminen, syyttely, äksyily, tuskaisuus, vihaisuus ja riitaisa käyttäytyminen voivat heijastaa surua. Muistisairas voi tuoda esille sisästä tuskaansa huudoin, nyrkiniskuin, potkimalla, kieltäytymällä syömisestä tai kertomalla haluavansa kuolla. Omaisen epäasiallinen käyttäytyminen voi johtua hänen epäonnistumisen kokemuksestaan.
Vanhenemista ei pidetä arvokkaana yhteiskunnassamme. Ikääntyminen on arvon menetystä. Iän lisääntyessä kehon toiminta hidastuu ja muuttuu epävarmaksi. Nämä nostavat iäkkäiden mieleen surua, jota tietoisuus lähestyvästä kuolemasta lisää. Toimintakykyä heikentävät sairaudet yleistyvät ja tuovat konkreettisesti esille elämän lopun lähestymisen. Nämäkään surut eivät kosketa vain vanhenevia ja sairastuneita. Omaiset kuuluvat surijoiden rinkiin.
Kaikki vanhustyöntekijät kohtaavat vanhojen ihmisten ja heidän omaistensa surutuskaa. Konkreettisten tehtäviensä lisäksi heidän on osattava ja ehdittävä tukea hoidettaviaan ja heidän lähiyhteisöään. Tämä vaatii surun tunteiden monimuotoisten, yksilöllisten esiintulojen ymmärtämistä ja oikeaa tapaa tukea surevia. Vanhusten hoito on vaativa taitolaji.
Kuka auttaa vanhusten hoitajia tunnistamaan yksilöllisiä suruja ja auttamaan surijoita? Mistä löydetään tarvittava aika? Vanhusten hoitajien taitojen jatkuvan kehittämisen näiltäkin osin tulee kuulua sosiaali- ja terveyspalveluiden toimintoihin. Vanhusten ja heidän omaistensa psyykkiseen tukemiseen tarvittava aika pitää ottaa huomioon työntekijöiden tarpeen arvioinnissa.
Kirjoittaja on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri.
