Suuriin ikäluokkiin kuuluva ystäväni kertoi lukeneensa kirjahyllystään löytämänsä, 60-luvulla painetun Francoise Saganin pienoisromaanin Muuan hymy. Tämä lähes jokaisen länsimaisen nuoren viime vuosituhannen puolivälissä lukema kirja aiheutti moraalimyrskyn vapaan seksuaalisuuden kuvauksillaan. Saganin kepeä, niukkasanainen ja terävä tyyli viehätti ystävääni edelleenkin. Lukiessaan hän oli oivaltanut nuorisokulttuurin aatteiden, ihanteiden ja vapauden kaipuun vaikuttaneen elämänsä myöhempiin valintoihin ja tapaansa elää. Rakkauteen oli tullut realismia, mutta seksuaaliseen vapauteen liitetty eroottinen keveys oli sävyttänyt hänen pitkäkestoisen avioliittonsa arkista kanssakäymistä.
Ystäväni oli vakuuttunut, että perehtymällä nuorison kulttuuriin voi ennustaa kyseisen sukupolven tapoja elää ja ikääntyä. ”Opittujen tietojen ja taitojen lisäksi kuljetamme mukanamme nuoruutemme idealismia ja haaveita”, hän sanoi.
Vieraillessani vanhojen ihmisten kodeissa olen todennut heidän rakkautensa omiin huonekaluihinsa, valokuviinsa ja muihin esineisiinsä. Vanhoihin, kuluneisiin tuoleihin, sohviin ja ruoka-astioihin kätkeytyy menneen elämän tärkeitä hetkiä. Esineet nostavat mieleen muistoja, joiden avulla voi rakentaa elämästä tasapainoisen kudoksen. Rakkaus esineisiin on syvien tunteiden rakastamista.
Elämän jäsentäminen kokonaisuudeksi ei tapahdu vain iäkkään omien kokemusten muistojen kautta. Vanhenevan ulottuvuudet laajenevat kaukaisempaan historiaan. Oman suvun vaiheet menneisyydessä nousevat kiinnostaviksi. Ikääntyvät penkovat oman sukunsa ja kotipaikkakuntansa menneitä tapahtumia ja kirjoittavat niistä. Näin he kytkevät oman elämänsä aikaisempien sukupolvien ketjuun. Vanha ihminen ei koe olevansa vain yksi, vuosikausia elänyt ihminen. Hän on pitkän sukunsa jatkumon jäsen.
Tutkimuksiin perustuvassa, vanhenemiseen kuuluvia muutoksia kuvaavassa gerotransendenssi – teoriassaan professori Lars Tornstam tuo esille materialismin arvostamisen hiipumisen. Elämän tarkoituksen ja jopa mystiikan pohtiminen nousevat tärkeiksi. Vanhenevat etsivät omaa merkitystään ja paikkaansa sukunsa jäsenenä. Pinnalliset ihmissuhteet ja tekemiset eivät kiinnosta. Vanhat ovat nuoria kyvykkäämpiä viettämään aikaansa yksin. He myös tietävät, että nuoret eivät ymmärrä heitä. He uskaltavat ajatella toisin kuin heitä nuoremmat, eivätkä anna muiden vaatimusten rajoittaa tapaansa ajatella ja elää. Näin he ovat rohkeita ja radikaaleja.
Tornstamin teoria on syventänyt käsitystäni vanhuuden psykososiaalisen kehityksen laajuudesta. Olen rohkaistunut keskustelemaan elämän tarkoituksesta ja mystisistä kokemuksista ystävieni kanssa.
Yksin asuva, 83-vuotias ystäväni kertoi minulle seurustelevansa sukulaistensa kanssa iltaisin. Hän istuu nojatuolissaan ja katselee kaappien päällä ja pöydillä olevaa laajaa 1900-luvun alkupuolelta 2020-luvulle ulottuvaa sukunsa valokuvakokoelmaa. ”He elivät ja tekivät töitä, heistä minä synnyin ja synnytin uutta, joka taas jatkoi elämän uusiutumisen tehtävää”, hän kuvasi mietteitään. ”En ole yksin, olen heidän kanssaan ja osa heitä. Menen sinne, minne hekin menivät. Joskus puhun heille ääneen.”
Nämä ystäväni syvälliset mietteet kuvastavat hänen tasapainoisuuttaan ja rohkeaa tapaansa ajatella. Hän on hyväksynyt elämänsä ja edessään olevan kuolemansa. Hän kokee tulevansa osittain tuntemastaan suvusta. Sen aikaisemmin eläneiden jäsenten kuvat tuovat hänen mieleensä elämän jatkumon menneisyyden kautta. Nuorempien kuvat nostavat esiin tulevan toivon. Uudet sukupolvet jatkavat.
Kirjoittaja on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri.
