Elämän näköalat laajenevat vanhetessa. Niin käy myös rakkauden kokemuksille. Psyykkisen vanhenemisen tutkimukset kertovat iäkkäiden ajoittain kokevan voimakasta yhteyttä luontoon ja maailmankaikkeuteen. Heistä tuntuu, että he ovat rakentuneita puiden, kukkien ja eläinten kanssa samoista molekyyleista ja hiukkasista. He ovat osa luontoa. Syvät rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunteet koko elämää kohtaan saattavat vallata heidän mielensä.
Tämäntyyppiset ajatukset näyttävät kuuluvan vanhojen senioreiden kokemuksiin. Tämän olen huomannut puhuttuani senioreille vanhenemisen psyykkisestä kasvuprosessista ja siihen kuuluvasta syvällisestä kehittymisestä. Noin 90-vuotiaat tai sitä vanhemmat ovat puheeni jälkeen innostuneet kertomaan rollaattorikävelynsä aikana kokemistaan luontoon sulautumisen ja rakkauden tunteista. Auringon lasku iltaisin, taivaan punaiset värit tai ikkunalaudalle lentäneet linnut ovat saattaneet herättää ilon siitä, että on saanut elää ja saa edelleen elää.
Nuoremmat seniorit kertovat minulle rakkaudestaan lastenlapsiaan kohtaan. Monet sanovat näiden oman suvun pienten lasten olevan elämänsä täyttymyksen. Kokemukset siitä, että on synnyttänyt ja kasvattanut seuraavan sukupolven ja nyt näkee oman työnsä jatkuvan omien lastensa ja heidän lastensa kautta luovat voimakkaita onnistumisen tunteita ja rakkautta lapsiin suomalaisuuden jatkajina.
Lehdet kertovat leskeytyneiden tai eronneiden senioreiden onnesta heidän löydettyään uuden elämänkumppanin. Olen saanut kuulla näistä huuman ja onnen tunteista tavatessani iäkkäitä. Muistan noin 70-vuotiaan naisen ja miehen tulleen luokseni ja kertoneen solmineensa avioliiton pari vuotta aikaisemmin. Nainen sädehti ja sanoi rakkauden löytymisen leskeytymisen jälkeen olevan hänen seniorielämänsä tärkeimmän tapahtuman. ”Onhan meillä paljon elämää ja monia kokemuksia takanamme, mutta emme anna niiden haitata tätä yhteistä onneamme.” Näin hän kuvasi seniorirakkauttaan. ”Minä ryhdyin huolehtimaan naisestani.” Tämä oli naisen vieressä seisovan miehen lyhyt ja kaunis toteamus rakkaudesta.
Omaishoitajien teot ja hoidossa olevien tukeutuminen hoitajiensa apuun kuvastavat omaishoitoon liittyvää rakkautta. Monet omaishoitajat pitävät rakkautta tärkeimpänä puolisonsa, muun omaisensa tai läheisensä hoidon taustana ja syynä. Hoidettavien haluttomuus siirtyä lyhytkestoiseenkin hoitoon kodin ulkopuolelle tuo esille heidän rakkauteensa kuuluvan luottamuksen auttajaansa.
Iäkkäitä tai vammaisia auttavat läheiset ja apua saavat ihmiset kertovat lämpimän läheissuhteen sekä avun antamisen ja saamisen tuomasta ilosta. Suhteeseen liittyvä läheisyys ja toiminta kuvastavat lähimmäisrakkautta.
Hyvään ammatilliseen hoitoon kuuluvaa hoitajan ja hoitoa saavan empaattista ihmissuhdetta voi kuvata termillä ”ammatillinen rakkaus”. Siihen liittyy paljon läheisiin ihmissuhteisiin kuuluvia tunteita ja huolenpidon tekoja, vaikka auttaja tekee työtään ammattinsa kautta.
Kuoleva voi kertoa näkevänsä rakkaan henkilön tulleen noutamaan häntä elämän rajan toiselle puolelle. Onko kyseessä siirtyminen rakkauden rajattomuuteen? Tämä ajatus nousi mieleeni lukiessani suomalaisten tai ulkomaisten tutkijoiden kirjoituksia kuolevien kokemuksista. Elämänsä loppua lähestyvän henkilön rakkauden tunteet eivät ehkä kohdistu vain eläviin ihmisiin ja elävään luontoon. Voisiko rakkaus laajentua myös kuolleisiin läheisiin?
Lue myös:
Lähihoitajaopiskelija, seksologi Tarja Pölkki: ”Palvelutalossakin voi olla romantiikkaa”
Mutta suurin niistä on rakkaus
Rakkauden teot tulevat esiin iäkkäiden ihmisten parisuhteissa
