Viime kesäkuussa näkemäni elokuva Madeleinen Pariisi jätti mieleeni syvän jäljen. Löysin filmistä useita vanhenemisen psyykkiseen kehittymiseen kuuluvia ihastuttavia piirteitä. Ja tuskinpa ymmärrän kokonaisuuden hienoutta.
Yksin asuva 92-vuotias Madeleine joutuu kaatumisten takia muuttamaan hoivakotiin. Hän pakkaa laukkunsa, vain yhden, ja tilaa taksin. Matkalla hän ryhtyy kertomaan elämästään kuljettajalle. Taloudellisista ja muistakin huolista kärsivä, kireä kuljettaja huutaa muiden autojen ajajille, painelee äänimerkkiä ja pyrkii ajamaan matkan nopeasti.
Madeleine haluaa nähdä Pariisin eri äärilaidoilla sijaitsevat elämänsä merkittävimpiin hetkiin kuuluneet paikat. Hermostunut kuljettaja suostuu maksavan asiakkaansa pyyntöihin. Matka jatkuu Madeleinen kertoessa omaa elämäntarinaansa ja Euroopan 50- ja 60-lukujen tapahtumia ja oloja.
Madeleinen rankka elämä herättää kuljettajan mietteet. Amerikkalaisen sotilaan kanssa koettu syvä rakkaus ja siitä syntynyt avioton lapsi. Alkoholisoitunut ja lähes joka ilta vaimoaan hakkaava aviomies ja tämän epäselvä kuolema. Madeleineen kohdistetut syytteet murhasta ja niitä seuraava pitkä vankeusrangaistus. Tasapainoisen, valoisan, elämänsä hyväksyneen ja kaiken anteeksi antaneen Madeleinen elämäntarina saa kuljettajan kiinnostumaan kyydittävästään. Taksimies rentoutuu ja kertoo perheestään, työstään ja huolistaan. Kuljettajan ja Madeleinen välille syntyy yhteys. He käyvät ravintolassa ja saapuvat hoitokotiin useita tunteja myöhässä.
Muutaman päivän kuluttua kuljettaja menee tervehtimään Madeleinea. Tuo iäkäs nainen on kuollut ja jättänyt ison summan rahaa sisältävän kirjeen kuljettajalle.
Madeleine kuoli kerrottuaan elämänsä ilot ja kauheudet. Tarinansa puhumisen matkalla hän näki menneisyyteensä kuuluneet tärkeät, muistoihin piirtyneet paikat ja koki niihin kuuluneet kauniit hetket. Vanhenemisen kehitysvaiheeseen kuuluvaa elämän kutomista sileäksi, läpikuultavaksi kudokseksi kuvataan hienosti. Kun on saanut kaiken loppuun, voi lähteä pois.
Madeleine kertoi oman elämänsä lisäksi Euroopan tapahtumista ja eurooppalaisten asenteista ja oloista 1950- ja 1960-luvuilla. Hänen puheissaan piirtyi kuva mantereemme voimakkaasta ja nopeasta muutoksesta puolen vuosisadan aikana. Näin hän toteutti vanhenemisen tärkeää tehtävää eli historian siirtämistä seuraavan sukupolven tiedoiksi. Kauniiden muistojensa lisäksi rankan elämänsä ja sen epäoikeudenmukaisuudet hyväksynyt, kaiken anteeksi antanut ja onnellinen Madeleine on kuva itsensä löytämisen ja elämän kokonaisuuden ymmärtämisen ja hyväksymisen tuomasta tyyneydestä. Elämä on tällaista.
Ärtynyt ja aluksi kuljetettavansa puheeseen reagoimaton taksikuljettaja on kuva keski-ikäisestä kansalaisesta. Iäkkään ja keski-ikäisen maailmat eivät kohtaa toisiaan. Pieneen tilaan ahdetut, toistensa kanssa keskustelemaan pakotetut kahden sukupolven edustajat kuitenkin löytävät yhteyden. Itseään surkutteleva keski-ikäinen havahtuu näkemään myönteisyyttä elämässään ja avautuu iäkkäälle naiselle. Heistä tulee ystäviä.
Tuloksena on keski-ikäisen saama taloudellinen lahja. Tätäkin tärkeämpää on hänen tällä matkalla saamansa kokemuksellinen, tunneperäinen lahja. Iäkäs ihminen on antanut psyykkisen ymmärtämisen perinnön kuljettajalle, jonka kanssa hän vietti elämänsä viimeiset päivät. Perintöön tarvittiin vain iäkkään kuunteleminen ja havahtuminen kuulemaan hänen puhettaan.
Lue myös:
Koti vai kodinomainen? Vanhuus on erilaista kotona ja palvelutalossa
Vanhusten määrä kasvaa: Palvelujen tarvetta pitäisi tarkastella kokonaisvaltaisemmin
