Kokenut, vuosikymmeniä vuodeosastotyötä tehnyt lähihoitaja ottaa vastaan surevat omaiset. Yksi perheenjäsenistä on kuollut, suru on suuri. Tottuneesti ja myötätunnolla hoitaja kohtaa suruväen, käyttää tilanteeseen sopivia lohduttavia sanoja, antaa vienon myötätuntohalauksen. Hän ohjaa omaiset vainajan äärelle. Mihinkään ei ole enää kiire.
Hoitotyö ei pääty kuolemaan. Hoivatyö on myös surutyötä. Surun kokemisen tilanteissa elämänkokemus ja omat koetut surulliset hetket antavat hyvälle hoitajalle varmuutta ja voimaa hoitaa omaisten kannalta vaikea tilanne. Hoitaja itsekin saa kokea surua, kun pitkäaikainen hoidettava, tuttu, on kuollut. Tämä suru ei ole hoitovirhe.
En sano, etteikö nuori vasta alalle tullut hoitaja kykenisi empatiaan surun hetkellä. Hyvä nuori hoitaja kykenee olemaan omaisten tukena, vaikka omaa kokemusta läheisen menettämisestä tai lukuisista hoitouran aikana laitetuista vainajista ei olisikaan.
Lähihoitajat tietävät, että surutuen tarve jatkuu monilla vuosikausia, vuosikymmeniäkin. Silti löytyy kovan luokan ammattilaisia, henkisen hoitotyön uratykkejä, joille suru on asia muiden joukossa ja jonka voi jumpata tai tsempata unohtuneiden muistojen lokeroon. Eräs tällainen asiantuntija kertoi oman surutyönsä jälkeen, että enää hän ei ihmettele, jos terapiaan tulija vielä viidenkin vuoden jälkeen sanoo, ettei ole pystynyt toipumaan puolisonsa kuolemasta.
Lue myös:
Palliatiivisen hoidon kuusi askelta – Kuolemasta pitää uskaltaa puhua
