Aamuvuorossa ajatuksissani ajan tutun talon ohi ja vanhan tavan mukaan hiljennän vauhtia kääntyäkseni pihaasi. Vain muistaakseni, ettet ole siellä enää. Nostan jalan jarrulta, annan auton jatkaa eteenpäin, katson tupasi hämäriksi jääneitä ikkunoita.
Me tutustuimme kymmenisen vuotta sitten kotihoidon merkeissä. Alusta saakka sinun luoksesi oli helppoa ja mieleistä tulla töihin. Vastassa oli aina ilahtunut ja välitön tunnelma, en koskaan lähtenyt luotasi muuta kuin virkistyneenä.
Kerran me puhuimme intervalli-hoitojaksosta, kun omaiset sinua sinne ehdottelivat. Sinä sekoitit sanan ensin interrailiin ja sitten internettiin. Haikea ajatus edes väliaikaisesti kotoa lähtemisestä vaihtui remakkaan nauruun, kun kyyneleet silmissä pitelimme mahojamme. Sen sinä osasit, naurun. Sinä nauroit niin että se tarttui ihan väkisin, niin syvältä sydämestä että se tuntui jalkapohjissa asti.
Soitin sinulle usein ennen saapumistani, ja saunapäivinä sinä otit puhtaat petivaatteet valmiiksi esille, siihen puusohvalle viikkasit ne odottamaan. Silloin, kun tiesit minun olevan saunavuorossa, valitsit sen haalistuneen tyynyliinan missä oli kissan ja koiran kuva. Ihan vain, kun tiesit että tykkään eläimistä.
Sellainen sinä olit, huomioit jokaisen ympärilläsi, pienin elein valoit välittämistä ja aitoa kiinnostusta ihmisiin. Sinä kohtasit jokaisen ihmisenä, niin hoitajasi, lapsesi kuin naapurisikin. Ja voi, miten sinua siksikin rakastettiin.
Melkein kymmenen vuotta sain olla omahoitajasi ja haluaisin sanoa, vähän ystäväsikin. Olethan kunnolla, huikkasimme aina viimeiseksi toisillemme, kun lähdin luotasi jatkamaan matkaa. Nauroimme päälle, halasimme, oli kiva nähdä.
Kesälomien jälkeen töihin palatessa kuulin, että olit yllättäen mennyt huonoon kuntoon ja pian nukkunut pois. Keräsin toimistolta nipun avaimia ja lähdin tekemään vuoroa. Askel tuntui raskaalta, vaikka avaimia oli yksi vähemmän.
Tänään ikävöin sinua, ja pienen pirttisi jäädessä taustapeiliin annan kyyneleen valua silmäkulmasta. Nauru on vaiennut. Olethan kunnolla siellä jossain, huippumummo.
Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.
