Hän oli se, jota koululaiset välttelivät aamuisin, ja jota pienen paikkakunnan mökkiläiset katsoivat kahdesti. Hänet tiedettiin kylän puodissa. Rautakaupan pitäjä tervehti häntä raitilla ohi ajaessaan. Vuodesta toiseen ja sukupolvesta toiseen hän oli aina siellä.
Aamuisin hän käveli tutun reittinsä, pysähtyi välillä katselemaan kulmiensa alta.
Iltaisin hänet nähtiin huteran talonsa kulmilla, puhumassa itsekseen omenapuiden alla. Uteliaimmat arvuuttelivat diagnooseja, saattoi osua joku oikeaankin.
Hän kuului kylätielle kuin vanha postirakennus, yhtä rispaantunut, yhtä tuulen tuivertama ja yhtä yksin.
Hän oli se, jonka haaksirikkoista olemusta kartettiin, ja jonka tummien silmien alta väistyttiin, vaikka ei ihan taidettu ymmärtääkään syytä siihen. Harmiton hiljainen mies, vähän vain liian erilainen.
Hän oli se, jonka kaikki tunsivat, mutta kukaan ei kumminkaan.
Nyt hän on vanhentunut, eikä kulje enää kylillä. Käymme usein hänen luonaan, pidämme elämän perusteet paikoillaan. Se tuntuu useimmiten liian vähältä, kuin ensiavulta suurempaan hätään. Olemme kuin muistutus yhteiskunnasta, johon hän juuri ja juuri kuuluu.
Toisena päivänä hän tervehtii hymyillen ja muistaa nimeni. Katsoo suoraan silmiin ja kysyy, montako koiraa minulla on, vaikka tietää kyllä vastauksen. Puhuu kuin janoinen, ahmii itseensä sanoja ja sävyjä. Toisena päivänä hän murahtaa vastaukseksi ja mököttää kuin pieni lapsi. Livautan silloin palan suklaata jälkiruoaksi, ja hän nappaa sen suuhunsa ja vilkaisee vinosti. Hetken päästä jo jutteleekin, muutaman sanan verran hän on kiinni yhteydessä ihmiseen.
Tänä iltana viivyn hetken pidempään, muutaman minuutin. Pyydän kertomaan lapsuudesta, vaikkapa millainen hänen äitinsä olikaan. Jotain mikä olisi hänelle todellista, hänen maailmassaan niin lähellä, että sitä voisi koskettaa. Istun naarmuisen pöydän toisella puolella. Hän tuijottaa lattiaa ja nostaa sitten katseensa, kuin muistaen olevansa täällä. Äidillä oli pitkät hiukset ja hän teki paljon töitä. Hiljaisuus kestää tovin, toisenkin.
Mietin joskus, kaipaako kukaan häntä raitilla. Miettiikö, minne hän on mennyt. Onko joku ollut huolissaan vai sittenkin helpottunut. Mietin, onko ihminen olemassa, jos häntä ei tunne kukaan?
Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.
