Kesä on saapunut pitkän odotuksen jälkeen kotihoitoonkin. Täällä maalla sen huomaa erityisesti siitä, että pitkät ajomatkat jäisillä pikkuteillä ovat vain muisto ja nyt hiekka rapisee ihanasti autonrenkaissa. Ajomatkat asiakkaan luota toiselle ovat täynnä huumaavia alkukesän tuoksuja ja kaunista, kesään heräävää suomalaista luontoa. Toimistolle on useampi kymmenen kilometriä matkaa, joten pidän ruokatauon useimmiten pellon laidassa tai metsäisellä polulla, nostan hetkeksi jalkani ylös ja katselen pilviä. Mietin, miten onnekas olen saadessani tehdä töitä tällaisessa ympäristössä, vaikka talven haasteet ovat vasta haalistuneet mielestä.
Seuraava asiakas asuu kumpuilevan hiekkatien päässä. Pihaan ajaessani peurat hyppäävät vanhojen marjapuskien takaa metsän puolelle. Tänään heitä oli toistakymmentä, me usein laskemme asiakkaan kanssa niitä. Nappaan postin laatikosta sisään mennessäni ja löydän miehen suuren vanhan talon pirtistä. Hän istuu ryhdikkäästi ja selaa paikallislehteä pöydän ääressä. Huoneessa on auki kaksi televisiota, kuten aina. Minulle ei koskaan ole selvinnyt miksi niitä on kaksi ja miksi kumpikin on yhtä aikaa päällä. Hiljennän television ääniä ja mies huomaa minut. Hän hymyilee leveästi ja nousee vastaan, tunnen aina olevani odotettu vieras. On ihanaa kokea olevansa tervetullut, mutten voi välttyä ajattelemasta, että on aika surullista, kun kotihoidon käynti on hänen päivänsä kohokohta. Hymyilen ja kerron kuinka monta peuraa näin tänään pihassa.
Siirrymme keittiöön. Vilkaisen ohi kulkiessani miehen kauan sitten tekemää puista pientä jakkaraa. Kiiltävästä lakkapinnasta päätellen sitä on käytetty vaalien. Jakkaraan on koverrettu miehen ja hänen vaimonsa etunimet ja vuosiluku 1956. Silloin he menivät naimisiin, olemme joskus puhuneet siitä. Hän puhuu aina kauniisti vaimostaan, jota ilman on elänyt jo useita vuosia. Sen verran, että yksinoloon on tottunut, muttei turtunut.
Mies puhua pulputtaa edellä kävellessään ja jatkaa istuessaan omalle paikalleen keittiön pöydän ääreen. Hän pärjää omassa tutussa kodissaan vielä aika hyvin, mitä nyt muisti tuppaa temppuilemaan. Tänään harmittaa puhelin, kun se soi ja soi ja sitten ei toimikaan, ei kuulu mitään. Tarkistan puhelimen, se vaikuttaa toimivan ihan normaalisti. Käymme taas yhdessä läpi, mistä napista vastataan ja ettei saa painaa sitä punaista. Kirjoitan uuden muistilapun pöydälle lääkedosetin viereen.
Mies selaa tuomaani postia. Mainoslehden välistä tipahtaa postikortti. Kortissa on kukkakimppua tassuissaan pitävä kissanpentu. Mies nauraa sille kuin pieni lapsi, kohentaa laseja nenällään ja lukee. Vanha ystävä pohjoisesta on lähettänyt nimipäivätervehdyksen. Mies kääntää hymyillen korttia käsissään kuin joululahjaa ja ojentaa sen minullekin. Lopussa lukee, että mikset vastaa puhelimeen, olen tavoitellut sinua.
Katan hänelle lounaan, tarkistan lääkkeet ja kirjaan käynnistäni. Lähtöä tehdessäni muistan puhelimen. Kysyn, onkos sinulla sen ystävän numero. Mies ei tiedä, mutta löydän samalla nimellä tallennetun numeron puhelimesta. Valitsen numeron, se hälyttää, ojennan puhelimen miehelle. Hämmentyneenä hän nostaa sen korvalleen ja huutaa haloota. Kuulen, miten puhelimeen vastataan ja tutun äänen kuullessaan miehen ääni sulaa ilahtumiseen ja iloiseen tervehdykseen. Juttu alkaa luistaa, niin kuin vain vanhoilla ystävillä voi.
Suljen oven lähtiessäni ja huikkaan tavan mukaan vielä miehelle keittiön ikkunasta heipat. Hän ei huomaa minua, sillä hän nauraa puhelin korvallaan ja pitelee toisessa kädessään kissanpentukorttia. Minäkin hymyilen.
Kirjoittaja on 40-vuotias maaseudulla kotihoidossa työskentelevä lähihoitaja, jonka sydäntä lähellä ovat vanhukset, aidot kohtaamiset ja elämänmakuiset yksityiskohdat, joihin palstan tuokiokuvat pohjautuvat.
