Hän kulkee vähän kuin leijaillen, sipsuttaa vanhan äitinsä ympärillä pitkät hiukset valtoimenaan, harmaan hopeiset suortuvat välillä loppusyksyn vähenevää valoa heijastaen. Hän katsoo minua säpsähtäen kuin kaunis mutta arka metsän eläin, tarkkaillen. Keijukainen, minä mietin ja hymyilin hänelle, ei minua tarvitse jännittää.
Hän vapautuu, liikkeet kevenevät taas. Tietysti näen muutakin, todellisuuden. Paljaat, parkkiintuneet jalat marraskuun koleudessa, ailahtelevaisen mielen ja epärealistiset pelon aiheet. Mietin kumpi tuli ensin, mielen haasteet ja diagnoosit vai elämä kaikkineen. Kumpi on vaikuttanut ensin kumpaan, kumpi ruokkinut toistaan. Silkkisen puseronsa hiha hipaisee äidin käsivartta kevyesti ohi kulkiessaan, äidin katse seuraa häntä.
En ole täällä häntä varten, kiinnitän huomioni äitiin, asiakkaaseeni. Hän on hiljainen ja rauhaisa, hyväntuulinen mutta ehkä hieman pidättäytyväinen. Hän myöntyy hoitotoimiin vain vähän vastustellen, kiittää avusta kohteliaasti. Hän syö kuin lintunen ja pukeutuu aina paksuihin, monikerroksisisiin villavaatteisiin. Hän ei muista ihan kaikkea, mutta vielä paljon.
”Toivoisin, että maailman olisi helpompi keijukaisille
ja kevyempi heidän äideilleen.”
Hän katsoo tytärtään levollisesti, ymmärtäen, nähden ja rakastaen. En ole ihan varma kumpi huolehtii kummasta enemmän, ehkä näin on ollut jo kauan ennen meitä ja muuta ulkopuolista maailmaa. Ehkä on ollut he kaksi jo kauan, kymmeniä vuosia. Silloin ei mielen koukeroille ole ollut yhteiskunnassa tilaa niinkään paljoa kuin nyt, silloin on varmasti ollut vaikeaa pitää puoliaan, tyttärensäkin puolia. Osata hakea apua, osata nähdä tarpeeksi ja suojella riittävästi. Osata suojella itseäänkin ja rakastaa kuitenkin. Osata olla äiti. Äiti hänen ja maailman välissä.
Talvi kuluu, kesäkin. Seuraavan syksyn aikana heidän mannerlaattansa, elämänsä kiintopisteet siirtyvät, on tullut aika liikkua eteenpäin. Äiti tarvitsee lopulta enemmän hoivaa kuin me voimme antaa, tyttärenkin on parempi olla jossain muualla. Ymmärrän sen heidät viimeistä kertaa nähdessäni, tehdyt päätökset ovat oikeat. Siltikin repäisy irti kaikesta tutusta ja toisistaan on ajatuksena riipaisevaa. En ole paikalla heidän lähtiessään matkaan kohti seuraavaa vaihetta elämässään, erillään, mutta haluan uskoa että he pärjäävät kyllä, että uusi aikakausi ottaa heidät vastaan ymmärtäen.
Heidän talonsa jo hiljennyttyä mietin ohi ajellessani mitä tauluja äiti valitsikaan mukaansa, matkustiko tytär kengät jalassaan ja sitä, miten toivoisin maailman olevan helpompi keijukaisille ja kevyempi heidän äideilleen.
