Harmaa pää kurkistaa palvelutalon käytävän kulman takaa. Huokaisen hiljaa ja lähden häntä vastaan, kahdeksannen kerran tämän vuoron aikana. Ohjaan hänet kohti oikeaa käytävää, avaan huoneensa oven ja sytytän kotoa tuodun pöytälampun, josko se toisi tuttuuden tunnetta ja saisi hänet hetkeksi rauhoittumaan. Kiireen tunnetta peitellen vakuutan hänelle taas kaiken olevan hyvin ja ettei ole mitään hätää. Joulutähti valaisee vielä ikkunaa tammikuun iltahämärään, kun kipaisen puolijuoksua jatkamaan sitä, mitä olin tekemässä. Tunnen hänen eksyneen katseensa selässäni. Harmittaa etten voi juuri nyt olla niin paljon häntä varten kuin hän tarvitsisi enkä tiedä onko huolen täyttämälle levottomuudelle olemassa sellaista määrää läsnäoloa mikä auttaisi.
Muutama tunti myöhemmin on aika saattaa hänet yöpuulle. Aukaisen tukisiteitä jaloista ja kehun ääneen miten hyvin hän jaksaa kannatella jalkojaan ja kuinka paljon hän on tänäänkin liikkunut. Hän hymyilee minulle hetken, mutta aivan pian otsa rypistyy taas ja seuraan sivusilmällä, kuinka hänen katseensa lähtee kiertämään huonetta ja pysähtyy sitten minuun. Istun jakkaralla hänen edessään, hän istuu sängyllään ja puristaa sen reunaa. En kiirehdi täyttämään hiljaisuutta, vaikka tiedänkin mitä hän on sanomassa. “Autatko minua sitten… sitten kun…”, hän hakee katseellaan apua muistaakseen, hahmottaakseen mitä olikaan sanomassa. “Sitten kun lähdemme kotiin”. Katson hetken tukisiteitä, joita käärin samalla kuunnellessani ja nyökkään sitten häntä suoraan katsoen. “Autan totta kai, ei hätää”. Se rauhoittaa häntä hetkeksi, tyynnyttää enemmän kuin se, että kertoisin, ettei hän ole enää lähdössä kotiin, että hän asuu täällä nyt. Se antaa hänelle hetkisen tunnetta, että kaikki kääntyy hyväksi ja se hetki on tärkeämpää kuin oikaista hänen muistiaan, joka taas hetken päästä hänet kadottaa.
Lähes sata vuotta. Niin kauan hän asui kodissaan, niin kauan hänen suora ryhtinsä kannatteli häntä, tutut ja turvalliset nurkat pitivät kiinni arjessa, huolehtivat omaiset mahdollistivat sen. Näen ja ymmärrän hyvin, miksi hän on nyt täällä, mutta hän ei enää muista sitä itse. Etsimme rahapussia, asettelemme sen yöpöydän lipastoon, huolehdimme että taskulamppu on yötä vasten lähellä, niin kuin hänellä oli aina kotonakin, ja kun hän lopulta painaa päänsä kotoa tuotuun tyynyyn, kauniisiin petivaatteisiin, istun hetkeksi hänen sänkynsä reunalle. “Ethän sammuta valoja”, hänen hämmentynyt harmaa päänsä nousee vielä tyynystä. “En tietenkään”, taputan häntä ja kohennan vielä peittoa. Kuin pieni lapsi, ajattelen ja toivotan hyvää yötä, luvaten vielä käydä katsomassa ennen kuin lähden töistä.
Tänään hän ei enää nouse ja ilmesty täysissä pukeissa oleilutilaan, kun teen lähtöä kotiin. Kurkkaan hänen huoneeseensa varovasti, yöpöydän lamppu on yhä päällä ja hän nukkuu sikeästi, tasaisesti tuhisten taskulamppu päänsä vieressä. Vuosi on aluillaan, hänellä elämä lopuillaan. Hän ei muista minua huomenna, eikä tätä päivää, mutta kodin hän muistaa ja sammutellessani käytävien valoja mietin seuraako se ikävä häntä loppuun saakka vai hellittääkö se vielä muistin yhä hapertuessa. Toivon niin, toivon hänen vuotensa varrelle enemmän lohtua ja iloa, vähemmän huolta, vähemmän ikävää.
Lue myös:
Lähihoitaja Salla Yrjölä: ”Ihailen työkavereideni taitoa olla läsnä vanhuksille”
Keikkaa pukkaa – Eläkeläishoitajalle riittää töitä
