Marraskuun aikaisen aamun koleus tuntuu laimealta verrattuna vatsanpohjaa kouraisevaan kylmyyteen. Tiedän jonkin olevan pahasti vinossa. Olen seissyt ovella liian kauan, enkä vieläkään kuule tasaista köpsöttelyä ovea kohti eikä sisältä kantaudu tuttu aamu-tv:n selostus. En tiedä, mikä sisällä odottaa, kun hätäisesti etsin vara-avainta piilopaikastaan pölykerroksen alta. Sitä ei ole tarvittu pitkään aikaan. Tunnen sykkeeni kohoavan ja uhkaavan tunteen leijuvan kylmässä aamussa avatessani ovea. Puristan avainta kädessäni, kun huhuilen huomenta. Tämä on aina se pahin kohta, ennen kuin näkee mikä tilanne on. Sitten toimintakyky ja rauhallisuus palaa, koska sitä autettava tarvitsee.
Hän makaa ikivanhassa puisessa, korkealaitaisessa sängyssään kahden peiton alla ja kuuntelee radiota. Hän näyttää levolliselta, kun kurottaa sammuttamaan radion, mutta kivun uurre hänen otsallaan kertoo muusta. Kyykistyn hänen tasolleen ja kysyn, miten menee. Hän pahoittelee, ettei päässyt avaamaan ovea ja sanoo olevansa iloinen tulostani. “Nytkös se toissapäiväinen kaatuminen sitten kostautui?”, kysyn luettuani hänen aiemmat kirjauksensa. “Nyt se kostautui”, hän nyökäyttää ja ohimennen ihmettelen hänen kepeää, jopa naurahtavaa sävyään. Hän on aina ollut optimistisin ihminen, kenet olen tavannut, mutta että nytkin.
Pikainen kipujen paikallistaminen, niiden kuvailu ja toimintakyvyn radikaali romahtaminen yön aikana viittaavat lonkkamurtumaan, mutta en puhu epäilyistäni ääneen. “Taitaa olla sellainen juttu, että me soitetaan sinulle nyt apua, vai mitä?”
Kun lähes satavuotias, itsenäisin ja omaehtoisin tervaskanto on kanssani kiistelyittä samaa mieltä, saan vahvistuksen kipujen tasolle.
Ambulanssia odottaessamme juttelemme harvakseltaan. Istun hänen vierellään, kun olen ensin siirtänyt auton pois ensihoidon tieltä ja raivannut paareille valmiiksi reitin makuuhuoneeseen. Minä vilkuilen ajotietä, hän vilkuilee minua. Minua harmittaa hänen puolestaan ja pelkään, että tästä tulee pitkä reissu, jolta hän ei enää välttämättä palaa rakkaaseen kotiinsa asumaan, mutta hymyilen hänelle ja vastailen hänen arkisempiin huolenaiheisiinsa. Totta kai soitan omaisille ja kerron tilanteen, ja ei, älä nyt yhtään murehdi siitä että petivaatteet pitää laittaa pyykkiin, ethän. Kun hän sitten huolehtii siitä, miten ehdin tänään hoitaa muut asiakkaat, kun joudun olemaan hänen luonaan niin pitkään, joudun puristamaan sängyn laitaa, etten liikuttuisi silminnähden. Tarjoan mehua ja laitan lämpimät sukat jalkaan viileää kyytiä ennakoiden.
Ensihoito täyttää hänen pienen makuusoppensa ja raavaiden hahmojen takana hän näyttää entistäkin pienemmältä, hauraammalta. Haluaisin pehmentää tätä kipeää töytäisyä, minkä edessä hän on. Tuttu koti ja turvalliset rutiinit vaihtuvat outoon ja pelottavaan. Pakkaan hänelle mukaan puhelimen, laturin ja kotitossut, linkit omaan maailmaan siellä, minne hän nyt meneekin. Uskollisena epäitsekkäälle luonteelleen hän kehottaa ensihoidon väkeä ottamaan karpalomehua jääkaapista.
“Nähdään pian sitten taas”, huikkaan kun häntä kannetaan ohitseni, ja hän puristaa käsiään toisiaan vasten eikä ehkä kuule minua enää.
Kun ambulanssin takavalot loitontuvat, käännyn takaisin tyhjään taloon. Tarkistan puuhellan, sammutan valot, siirrän päivävaatteensa siihen missä hän tapasi niitä pitää. Lukitsen oven ja palautan vara-avaimen omalle paikalleen. Mietin vielä, mahdammeko enää tänä jouluna rapistella konvehtirasiaa aamuisin kotihoidon käynnin lomassa vai oliko tämä viimeinen kerta, kun suljin tämän oven ennen seuraavaa ovea kohti kiiruhtaessani.
Lue myös:
Sydämellä Salla: ”Tänään olen päättänyt kokeilla jotain muuta”
