Toukokuisena aamuna väsyttää kauheasti. Yöunet ovat jääneet turhan lyhyiksi ennen aikaista aamuvuoroa. Pidän auton ikkunaa raollaan saadakseni raitista ilmaa, kun etsin haja-asutusalueella uusinta kotihoidon asiakaspaikkaa. Juuri kun luulen eksyneeni jollekin loputtomalle metsätielle, aukeaa viimeisen kumpareen takaa perisuomalainen sielunmaisema. Punainen mökki, navetta ja seesteinen pihapiiri. Kaikessa näkyy aika, vääjäämätön kulumisen tunne.
Uuteen paikkaan on aina kiinnostavaa mennä ensimmäistä kertaa. Paperien perusteella tiedän, mitä odottaa ja mitkä tehtäväni ovat, mutta kaikki muu, ehkä se tärkein, on vielä avoinna. Millaisia ihmisiä ja persoonia he ovat, mitkä asiat ovat heille tärkeimpiä, millaisista palasista heidän elämänsä tässä hetkessä koostuu. Koputan torpan oveen ja suoristan vähän ryhtiäni.
Katselen ympärilleni ja kerään tiedonrippusia kaikesta heidän ympärillään olevasta. Mieleni alkaa muodostaa kuvaa eteisen himmeästä räsymatosta ja neljän sukupolven valokuvapaljoudesta piirongin päällä. Hirvensarviin ripustetusta maatalouslippiksestä ja vanhaan seinäkelloon kaiverretusta päivämäärästä hahmottelen heidän tarinaansa vähän kerrallaan.
Vaatimattoman huoneen perällä minua odottaa kaksi hahmoa. Ikkuna heidän taustallaan on harmahtava, mutta se ei vähennä tarkkaavaisten silmien kirkkautta.
”Jaahas, uusi tyttö tuli taloon”, rouvan kuuluva ääni tervehtii minua, keinutuoli kiikahtaa. Tunnen tutkivat katseet, odottavat ilmeet. Hymyilen, menen lähemmäksi, esittelen itseni ja istun alas heitä vastapäätä. Kysyn mitä heille kuuluu tänään, miten päivä on sujunut. Saan vastineeksi tutut kysymykset siitä, missä asun, onko minulla perhettä ja kauanko olen tehnyt tätä työtä. He muodostavat kuvaa minusta aivan kuin minä heistä. He keräilevät palasia vieraasta heidän kodissaan, minusta, jonka autettavaksi vanhuus on heidät tuonut.
”Olipa iloinen se tämän päivän tyttö, toivottavasti tulee uudestaan.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen rikon jäätä kommentoimalla mustavalkoista hääkuvaa seinällä soikeissa kehyksissä. Alan puuhastella samalla hiljalleen työtehtävien parissa. ”60 vuotta siitä tulee”, tuumaa isäntä. ”62 vuotta”, korjaa emäntä. Verensokeria mitatessa kuulen kaiken pitkän avioliiton salaisuuksista ja tukisiteitä kääriessäni saan selvityksen lasten ammateista. ”Ei niillä ole sitä maansisua, rekkakuskiksi ryhtyivät”. Sanoissa vaatimattomuus, äänessä ylpeys.
Heissä kuplii elämänilo, pian en saa enää sanaa väliin. Kuuntelen, nauran ääneen. On helppo olla, tunnelma on välitön ja kepeä. Työt hoituvat siinä sivussa nopeammin kuin huomaankaan, tässä pienessä kodissa kaikki on hyvin juuri nyt. Heillä on perusasiat kunnossa, heillä on tukiverkosto ja heillä on toisensa.
Lähtiessäni puen takkia eteisessä. Isäntä kulkee perässäni ja esittelee rouvan juuri viimeistelemiä villasukkia. Kehun niitä, syystäkin. Sanotaan heipat, nähdään pian, mukavaa päivää.
Ennen kuin suljen oven perässäni, kuulen sisällä miehen auttavan vaimoaan kohti keittiötä. ”Otapa kädestä kiinni niin mennään”, ja sitten perään: ”Olipa iloinen se tämän päivän tyttö, toivottavasti tulee uudestaan.” Hymyilyttää, ei väsytä enää.
