Iltapäivän tunnit ennen kotiinlähtöä ripsottelevat hitaanlaisesti niin kuin heinäkuinen kesäsade rispaantuneen tuulilasinpyyhkijän alla. Haukottelen ja vedän hupun päähäni ottaessani muutaman askeleen vanhan rivitaloasunnon ovelle. Kaivan takin alta painavaa avainnippua ja mietin, vieläköhän minun urani aikana sähkölukot yleistyvät täällä maallakin. Hajamielisesti päiväunista haaveillen riisun kosteat tennarit pieneen eteiseen ja astun asuntoon, siihen puoleentoista huoneeseen, jonka se käsittää. Huone on tyhjä. Asiakastani ei näy missään. Koputan vessan oveen. Ei ketään. Missään muualla täällä hän ei voi olla. Nappaan omaisten viestivihon pöydältä, siellä on merkintä käynnistä viikon takaa. Ei olisi ollenkaan heidän tapaistaan hakea pappaa kylään kertomatta siitä, mutta tarkistan vielä kirjaukset ja tekstiviestit, jos olisin epähuomiossa unohtanut jotakin. Olen soittaa papan tyttärelle, mutta en halua ihan vielä tartuttaa hiipivää huoltani häneen.
Ulkona sade on yltynyt, se rummuttaa nyt napakammin ikkunapeltiin. Katson suurta, vanhaa kelloa asunnon seinällä hetken ja muistelen mistä puhuimme muistiaan menettäneen papan kanssa eilen. Puhuimme hänen lapsistaan ja kesästä. Puhuimme lähestyvästä lääkärikäynnistä ja sitten uudestaan hänen lapsistaan, koska hän unohti, että puhuimme heistä jo. Ja sitten puhuimme uudesta naapurista ja hänen kissastaan. Sillä oli punainen panta kaulassa ja pappaa kovasti huoletti, saakohan nälkäinen kissa ruokaa, vaikka minusta se näytti varsin omistetulta ja hyvin hoidetulta. Mietin papan rutiinien täyttämää arkea. Mitkä tavat pitävät hänet kiinni arjessa ja mikä sen olisi voinut sekoittaa? Jokin uusi asia – Se kissa.
Keittokomeron pöydällä näen punaisen maitotölkin, melkein täysinäisen mutta avatun. Tölkki on jo lämmennyt, se on ollut siinä tovin.
Huoli kiristää otetaan, olen täysin hereillä. Päätän soittaa pian kollegalle ja sitten varmaankin omaisille, ja jos muu ei auta niin poliisille, mutta katsotaan nyt vielä. Nappaan takin naulakosta ja kipaisen ulos. Juoksen parkkipaikalle ja postilaatikoille, ei ketään missään. Kierrän talon ja huppuani pidellen tähyän tielle ja takapihalle, ei ristinsielua. Katson vielä seuraavan samanlaisen ruskean rivitalon edustaa ja siellä, viimeisen asunnon kohdalla, hän on. Sateessa, t-paita päällään, rollaattorinsa kahvoja puristaen. Huokaisen helpotuksesta ja menen hänen luokseen. Sade tippuu nenänvarttaan pitkin ja silmälasit ovat huurtuneet. Otan häntä käsipuolesta kiinni ja käännän rollaattorin oikeaan suuntaan. Rollaattorin päällä pienellä kahvilautasella on vedessä vettynyttä maitoa.
”Olitko ruokkimassa kissaa?” kysyn. Hän nyökkää, vesitippa tippuu pitkin hänen tuuheaa kulmakarvaansa. ”En löytänyt kissaa ja sitten en löytänyt kotiovea”, hän sopottaa ja puristaa kotiavainta nyrkissään. Katson identtisten ovien pitkää riviä ja ymmärrän hyvin. ”Onneksi on kesä. Mitä jos keitetään kaakaota, kun päästään kotiin?” sanon, kun talutan häntä takaisin kohti kotia. Hän vastaa nyökyttäen.
Kuivat vaatteet vaihdettuaan pappa istuu tyytyväisenä pienen pöytänsä äärellä. Minä keitän maitoa ja laitan reilusti kaakaojauhetta. Rupattelemme hetken. Kirjoitan viestin papan tyttärelle ja pyydän häntä hankkimaan oveen ison nimikyltin. Ounastelen ettei pappa ehkä enää ihan kunnolla muista mitä äsken sattuikaan, mutta lähtöä tehdessäni hän hymyilee ja tuumii, että ”maistuu kaakao paljon paremmalta sateessa kastumisen jälkeen”.
Autolle kulkiessani sade alkaa hellittää ja naapurin ikkunassa pullea harmaankirjava kissa punainen panta kaulassaan katselee kulkuani.
