Aamuinen talviusva peittää taakseen vaaleankeltaisen mineriittipäällysteisen pienen talon, kun parkkeeraan pihaan. Pakkanen on lauhtumassa ja pihat ovat kaikkialla silkkaa jäätikköä. Hipsuttelen kuomat jalassa kohti taloa, vilkaisen tyhjillään olevaa navettaa ohi kulkiessani, sen ikkunat ovat täynnä jäisiä lumihiutaleita. Kaikkialla on vähän kulunutta, elettyä, ollutta ja mennyttä. Usva kietoo pihapiirin sisälleen, maisema on tänään aivan äänetön. Jyrkät kivirappuset ovat liukkaat ja mietin, että onneksi talossa on toinenkin sisäänkäynti, jos sen asukkaan tarvitsisi lähteä kotoaan. Näistä rappusista hän ei selviäisi.
Sisällä on valtavan lämmintä, täällä ei varmasti palella. Lattia narahtaa eteisessä takkia riisuessani. Ripustan sen kuluneen, oranssin maatalousyrityksen logolla varustetun työtakin viereen. Työtakin kaulukseen on kertynyt pölyä, mutta silti etäinen navetan ominaistuoksu tuntuu yhä talossa. Kuljen kapeaa, hämärää käytävää eteenpäin ja huhuilen huomenta taloon.
“Täällä ollaan, huomenta, huomenta!” kajahtaa kuuluvasti keskimmäisestä makuuhuoneesta. Astun huoneeseen ja kohtaan leveän hymyn. Talo syttyy elämään. “Jokos sinä tänne joudit! Voi hyvänen aika!”, talon vanha emäntä makoilee sängyllä, jalat valmiiksi paljaana, minua odottelemassa. Hymyilen ja kysyn päivän vointia ja kuulumisia alkaessani keräillä hoitotarvikkeita sängyn päätyyn valmiiksi. “Pelkkää hyvää vain, pelkkää hyvää! Löysitkös sinä sen rasvan, se on siellä, tuossa noin!” “Paljonkos oli pakkasta, jokos se kevät tekee tuloaan…” Hymyilen yhä lakkaamatonta puhevirtaa kuunnellessani, kommentoin välillä ja nyökyttelen. Painavat jalat ovat kovin turvoksissa, rasvaan niitä pitkään ja hartaasti, oikaisen välillä selkääni ja nauran ääneen vanhan maatalon emännän elämänmakuiselle juttelulle, joka virtaa pienen talon seinistä toiseen, täyttää jokaisen ikää huokuvan nurkan.
Tukisidoksia kääriessäni emännän poika astuu huoneen kynnykselle. Hänen suuri hahmonsa peittää oviaukon ja hyväntahtoinen kinastelu näiden kahden välillä alkaa heti. “Vieläkös sinä täällä olet, eivät ne munat tänne itsekseen tupsahda!”, emäntä kommentoi pojalleen ja poika vastaan samaan sävyyn: “Johan niistä leipomistarpeista kymmenen minuuttia sitten puhuttiin, ei tässä hevosen selässä olla!”. Katseeni kiertää vaatimatonta huonetta, vuosikymmeniä paikallaan roikkuneita verhoja ja seinän tapetin halkeamia ja palaa sitten heihin kahteen. Miten arki on ollutkaan erilaista ennen, työntäyteistä, fyysisestikin raskasta, miten lehmät hoidettiin aamusta iltaan jokaisena päivänä viikossa. Ja nyt he ovat täällä kahdestaan, navetta on tyhjä ja eläkevuodet täyttyvät kotona puuhastelusta ja arjen pienistä askareista. Miten ihanaa, että heillä on toisensa, että äidin on yhä mahdollista asua kotonaan pojan turvatessa ja auttaessa, ja millainen elämänilo ja huumori heitä yhdistääkään, miten kaikki harmaan sävyt jäävät tämän pulppuavan puheen ja naurun alle ja värittävät heidän olemistaan.
Saan tukisidokset paikoilleen ja tarpeelliset mittaukset tehtyäni alan pakkailla tavaroita kasaan ja tehdä lähtöä. “Minä aion leipoa tänään perunaleipäsiä ja tehdä kotijuustoa”, vanha emäntä ilmoittaa käsiään yhteen lyöden ja minä vastaan: ”Tottahan toki, vähintäänkin!”. Poika pyöräyttää silmiään hyväntahtoisesti muka kauhistellen suunnitelmaa. Nauramme yhdessä kaikki kolme ja nauru seuraa minua vielä jäätyneen pihamaan poikki, kun lähden. Piipusta nousee savukiehkura, joka katoaa usvaan. Tänään on hyvä päivä.
Lue lisää:
Sydämellä Salla: Muistin takana
Sydämellä Salla: Vanhan ihmisen koti-ikävä
