Soitan ovikelloa ja jään nojaamaan porraskaiteeseen. Vedän takin kaulusta ylemmäs sydäntalven pakkasessa, sillä tässä kestää hetki. Kuulen hänen kävelykeppinsä rytmikkään kopahtelun hiljaisessa suuressa talossa ja näen mielessäni, kuinka hän lähtee taittamaan matkaa ovea kohti päästääkseen minut sisään. Hän ei ihan vielä halua antaa avaintaan meille, kyllä hän vielä itse pääsee.
Pari kopahtelua ja sitten rapistelua lukon kanssa. Harmaa kuontalo pistää esiin oven raosta ja kasvot valaisee hymy, meidän kummankin. Se tavallinen tervetulopuhe, pahoittelut kun hän on niin hidas. Ja minä tavalliseen tapaan vastaan, ettei haittaa yhtään, mihinkäs meillä kiire tässä on, vaikka ehkä olisikin. Sitten hipsutellaan takaisin olohuonetta kohti, seuraan hänen kulkuaan ja minuun sattuu vähän hänen puolestaan, kun katselen iän runnomia jalkoja askeltamassa vakaasti mutta vaivalloisesti eteenpäin.
Hyväntuulisen puuskahduksen myötä hän istahtaa lopulta nojatuoliinsa ja siirtää katseensa minuun. Ilme on avoin ja iloinen, niin ihmeen tyytyväinen. Hän on asunut tässä talossa 70-luvulta lähtien, yksin silloinkin kuten nytkin. Hän on niitä oman aikansa erikoisuuksia, jotka eivät koskaan asettuneet silloisen yhteiskunnan normeihin. Eivät avioituneet, syystä tai toisesta, eivätkä perustaneet perhettä. Hän matkusteli, teki töitä, vietti aikaa ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Hän eli omannäköistä elämää ja luulen, että hän on ollut pääosin tyytyväinen, jopa onnellinen niin.
Asettelemme polvitukea paikalleen, hänen ihonsa on silkinohutta ja melkein läpikuultavaa, ja mietin hajamielisesti polvituen tarranauhan olevan liian kova sellaista ihoa vasten. Hän auttaa pontevasti, ojentaa jalkaa huolellisesti. Rupattelu ei lakkaa hetkeksikään, tänään aiheina vilisevät sukulaisten Indonesian matka, tulevat eduskuntavaalit ja hernekeitto. Tarkistan lääkerullaa ja kommentoin, nyökkäilen ja naurahdan välillä hänen tarkkanäköisille huomioilleen television komeasta miesjuontajasta.
Jään kuuntelemaan tarkemmin, kun hän alkaa puhua öiden kulusta. Viime yönä taisin nousta ylös kymmenisen kertaa ja pari kertaa säpsähdin hereille ihan täydestä unestakin. Lasken lääkkeet käsistäni ja istahdan nojatuolin upottavalle käsinojalle hänen viereensä. Mikäs sinut on herättänyt, kysyn. Ohikiitävä epävarmuuden hetki, sanojen hetkellinen harkinta vilahtaa siinä mattoa silittävän jalan liikkeessä.
”Pitääkö yksinäisyys opetella vanhana uudestaan?”
Ihan kuin täällä olisi ollut joku. Minä huhuilin huhuu, onko täällä joku, hän sitten sanoo ja vilkaisee minua. Jatkaa näennäisen reippaasti. Pian muistin, ettei täällä ketään ole, minä olen kotona yksin. Hymähtää, sillä tavalla niin kuin kokemustaan vähätellen vai ehkä sittenkin nolostuen. Aavistan, että oli jonkinlainen kynnys kertoa minulle tämä. Nojaan eteenpäin häntä kohti ja kuiskaan kuuluvasti, että tiedätkös, minulle käy joskus samoin. Se on pelottavaakin, herätä yksin keskellä yötä, eikä muista ihan heti missä on. Niinpä, niin on, eikös olekin, hän vastaa ja nyökkää tomerasti.
Palaamme tiirailemaan television luonto-ohjelmaa. Kirjaan järjestelmään, että pidetäänpä mielessä rouvan uniongelmat ja seurataan jatkuvatko ne. Kirjaamatta jätän pohdintani siitä, tottuuko elämän aikana yksinäisyyteen, vaikka itse valittuunkin, vai pitääkö se jokaisen opetella vanhana kuitenkin uudestaan, vaikkei olisi niin valinnutkaan.
