Juhannusviikko on aluillaan ja ilma on kuin morsian ajaessani maaseudun halki. Alkuillan valo siivilöityy hehkuvien koivujen lehtien välistä, laitumelle päässeet lehmät heiluttelevat laiskasti häntiään ja hiekkatie rapisee renkaiden alla. Pian alkaa loma, mieli on kepeä eikä työ tunnu tänään juurikaan työltä. Käännän autoradion hiljemmalle ajaessani iltavuoron toiseksi viimeiselle käynnille rivitalon pihaan.
Tuttu vanha mies on hiljainen. Ei hän suupaltti ole muutoinkaan, mutta tänään hänen hartioillaan makaa jotakin mikä syventää kumaraa, tekee kasvojen rypyt syvemmiksi ja katseen harhailevaksi, hajamieliseksi. Rupattelen niitä näitä ja kuulostelen tunnelmaa, laitan iltapalaleiville paksusti juustoa, hän pitää siitä. Lomanodotus jäi kynnykselle, täällä se tuntuu kaukaiselta, nyt ollaan hänen elämässään.
Kun lasken lääkkeet miehen eteen, hän ihan kuin ohi minusta katsoen tuumaa käyneensä tänään sairaalan vuodeosastolla jo pidempään hoidossa olevaa vaimoaan katsomassa. Tuntuu, että lauseen loppu jää sanomatta, joten istun huolettoman oloisesti mainoslehteä selaillen pöydän ääreen. Sijaistoiminto ei ole minua varten vaan häntä. Sen turvin saattaisi olla helpompi puhua, kun aina voi kiinnittyä takaisin Tokmannin tarjouksiin.
“Saattohoitoon siirsivät.” Siinä se oli. Painavat sanat jysähtävät pöytään, minä räpäytän silmiäni ja tuijotan pelargoneja lehdessä, hän laittaa liian monta sokeripalaa kahviinsa. Tänään en sano siitä mitään. Kysyn, miten jaksat? Tuntuu tyhmältä. Hän kohauttaa olkiaan, hämmentää kahviaan, sulkeutuu omiin ajatuksiinsa.
Siivoilen jälkiäni, olemme ääneti. Vuosikymmenet, kokonainen elinikä yhdessä, tuhannet yhteiset iltakahvit. Kaikki on takanapäin, vain viimeisten hyvästien jättäminen edessä. En osaa sanoa miten pahoillani olen. Mies jättää voileivästään puolet syömättä.
Tuhannet yhteiset iltakahvit ovat takanpäin,
edessä viimeisten hyvästien jättäminen.
Pitäisi mennä, on vaikeaa lähteä. Rivitalon takapihalla ilta-auringossa pikkupojat kiipeilevät puussa ja leikkivät nauraen, tennarit maahan tömähdellen. Miehen hajamielinen katse seuraa heitä, kiinnittyy heihin kuin elämää itseensä imien. Haen makuuhuoneesta tukevamman tuolin, vilkaisen suuren parisängyn pedattua toista puolta, kannan tuolin takaoven viereen ja autan miehen istumaan ulos.
Seison siinä hänen kanssaan vielä viisi minuuttia. Muutama sana juhannuksesta, muutama säästä, ei muuta. Täytyy mennä, hän kiittää käynnistä. Minä kysyn, tarvitsetko vilttiä jaloille. Hän pudistaa päätään.
Ulko-ovella katson vielä taakseni. Pojat leikkivät vieläkin puussa, mies istuu hiljaa ja katselee heitä. Käsi hakee kauluspaidan rintataskua, nenäliina käy silmäkulmassa. Leppeä tuuli puhaltaa asunnon halki, aurinko kultaa elämän koko kirjon.
