Pohjanmaan murre on vahva ja erottuu iltapalapöydän ääressä istuvien ikäihmisten jutustelun keskeltä kuin yö päivästä. Tapaan hänet, uuden asukkaamme, kunnolla nyt ensimmäistä kertaa. Lähdemme vieretysten kulkemaan pitkää käytävää kohti hänen huonettaan ja iltatoimia.
Hän jutustelee vähän kuin itsekseen, ehkä osittain minullekin. Hänellä on kolmet housut päällekkäin ja eripariset lapaset rollaattorin korissa. Sivujakaus tiputtaa hiukset silmille aina uudestaan, ja hän pysähtyy tuon tuosta korjaamaan niitä. Luulen, että nykyisin häntä ja hänen kaltaisistaan kuvaillaan termillä laaja-alainen oppimishäiriö, ennen sitä kutsuttiin heikkolahjaisuudeksi. Minä olen tavannut heitä paljonkin vanhusten parissa kotihoidossa, ja he ovat olleet jokainen omia persooniaan, poikkeuksetta ystävällisiä ja kilttejä. Sellainen vaikutelma tulee myös uudesta tuttavuudestani. Mietin kulkiessamme hänen murrettaan ja sitä, miten elämä on mahtanut hänet kuljettaa tänne Pirkanmaalle, mitä kaikkea siinä välissä onkaan mahtanut tapahtua?
Uuden ihmisen kanssa ei vielä ole tuttuja rutiineja. En vielä ihan tiedä, millainen ihminen hän on, millaisesta huumorista hän pitää vai pitääkö, miten hänen muistinsa toimii vai toimiiko, ja kuinka paljon hän osaa ja pystyy itse, missä tarvitsee apuani. Puuhastelemme vähän kömpelösti iltapesuja ja tarjoan ensin vääriä yöhousuja. Minua hymyilyttää hänen ärrän täyteinen tapansa puhua. Hän ei katso juurikaan kohti, kuuntelee kyllä ja toimii ohjatessani pienellä viiveellä, ihan kuin asioilla kestäisi hetki tehdä matkaa ymmärrykseen.
Kissojen luokse, hän tuumaa ja lähtee kohti petiään. Minä perässä ihmettelemään, että mitä kissoja, kunnes huomaan hänen kuluneen virttyneen tyynyliinansa, jossa on kissan kuvia. Sellaisia, mistä lapset pitäisivät.
Hän istuu sänkynsä laidalla kissatyyny vieressään ja hänessä on jotain hirveän hellyttävää, mutta myös kovin eksynyttä ja jotenkin yksinäistä. Suljen sälekaihtimet ja huomaan tv-tason laidalla vanhan valokuva-albumin. Hetken mielijohteesta nappaan sen ja istun hänen viereensä sängylle. Kysyn, saanko katsoa kuvia. Hän nyökkää ja katsoo albumia hitaasti, katse kiinnittyy siihen tarkemmin kuin vielä mihinkään lyhyen tuntemisemme aikana.
Albumin sivuilta löydän hänen elämänsä. Vanhemmat pohjanmaalaisen torpan rappusilla suoraryhtisinä, hän veljensä kanssa puusavotassa metsässä, hän syömässä jäätelöä koiran kanssa, hän ja polkupyörä. Isän lehdessä ollut kuolinilmoitus tipahtaa albumin välistä, sitä on katsottu usein. Paperi melkein hapertuu rikki, kun nostan sen ylös. Ujutan ilmoituksen takaisin kuva-albumin muovitaskuun ja vilkaisen häntä sivusilmällä. Hänen sormensa kulkee valokuvan päällä, siinä hän on veljensä kanssa, hymyilee kuvassa tummatukkaisena nuorena miehenä. Saan vaikutelman, että hänestä on pidetty hyvää huolta. Hänellä on ollut täysi elämä, häntä on rakastettu. Ensin vanhempien toimesta, sittemmin veljet ovat olleet tiiviisti läsnä hänen elämässään. Ja ymmärrän, ettei hänen perheestään taida olla enää jäljellä ketään, ikäeroa veljiin on ollut reilusti. On vain nämä haalistuneet muistot Pohjanmaalta ja se, mitä hän ehkä öisin näkee unissaan.
Minä peittelen hänet nukkumaan, sanon hyvää yötä, kissoille myös. Nukuhan hyvin, sanon vielä viivytellen oven suusta ennen kuin käytävän valokiila kaventuu ja hänen huoneensa jää hämäräksi oven takana. Mietin, pelottaakohan yöllä, jos hän herää, täällä vieraassa paikassa ja yksin. Mietin, miten kaukana juuriltaan hän on ja onko ehkä hyväkin, ettei hän taida aivan kaikkia nyansseja tiedostaa niin perin juurin, sillä sellaiselle äärettömän hiljaiselle yksinäisyydelle elämässä ei surullisuudessaan ole vertaista.
