Kauniin ja hyvin hoidetun talon pihamaa on rauhallinen ja leikattu nurmikko vielä yön jäljiltä kostea, kun parkkeeraan auton asiakkaan luokse alkusyksyn aamuna. Kuistin siniseen lasienkeliin heijastuu valonsäteitä ja potkaisen tennarit naulakon alle astuessani sisään siistiin kotiin.
Talon emäntä, vanha rouva, odottaa minua kammarissa niin kuin yleensä, ja hänen tarkka ja tutkiva katseensa ottaa minut vastaan kuten aina. Kun en vielä tuntenut häntä niin hyvin kuin nykyään, tuo katse antoi vaikutelman, että täällä ollaan jämptisti. Nykyisin hymyilen katseelle ja hän vastaa hymyyn. Kyllä hän jämpti onkin, mutta hän on myös hyvin ystävällinen, lempeä ja huumorintajuinen, omalla tavallaan.
Rouva asuttaa suurta taloaan yksin toista vuotta. Hänen edesmennyt, hyvin rakas miehensä näkyy palkintopokaalien riveinä pyhäkäyttöön varatussa pirttihuoneessa, maatalouskilpailuiden kunniamainintoina kehyksissä ja kuluneen kultaisena vihkisormuksena rouvan kädessä. Hän näkyy muussakin, kerron siitä aivan pian.
Rouvan lempiväri ei jää epäselväksi, jos talossa katsoo ympärilleen. Sinisiä lasiesineitä on pöydällinen, huolellisesti aseteltuja ja pölyttömiä elefantteja ja kyyhkysiä, vanha sininen ryijy ja sininen lempivillatakki. Autan sen tänäkin aamuna hänen päälleen. Juttelemme pienten töiden lomassa kaikenlaista, tänään pääasiassa lehmistä, joita hänellä on ollut koko työuransa maatilalla. Hän kertoo kaksoslehmistä, jotka syntyivät ja elivät yhdessä. Hänen kasvonsa täyttää ilo ja haikeus, kun hän kertoo, miten katseli ikkunasta, kun toinen lehmä rapsutti kaulaansa puuta vasten ja toinenkin teki saman heti perässä. Ja kyynelistä, joita hän vuodatti jokaisen lehmän lähdettyä teuraaksi.
Hänen hillityn ulkokuorensa takana on muutakin, olen silloin tällöin kuullut niitä tarinoita häneltä. Luulin ensin niitä muistioireiksi ja vanhuuden merkeiksi, mutta en enää. Hän on skarppi ja ajan tasalla kaikesta, eikä muistissa ole mitään vikaa.
Jään tänäänkin hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan vielä, kun askareet on saatu tehtyä. Hän istuu parisänkynsä laidalla, päädyissä on sellaiset vanhat messinkiset tolpat. Miehen puolikas sängystä on pedattu kauniisti ja hänen lempityynynsä on paikallaan. Minä istun nojatuolilla häntä vastapäätä ja kuulostelen hiljaisuutta.
”Viime yönä heräsin yhden maissa, vessaan piti lähteä. Aloin siinä hankkiutua pystyyn ja siinä se Kalle istui, sängyllä omalla paikallaan ja katseli ikkunasta ulos. Siinä me istuimme hämärässä huoneessa hetken aikaa ja hengittelimme samaa ilmaa. Sitten minä lähdin vessaan. Kun palasin, hän oli mennyt. Mutta olohuoneeseen hän oli jättänyt valon päälle, kävin sammuttamassa sen ennen kuin jatkoin unia.” Hän kertoo rauhallisesti ja selkeästi, kätensä virkatulla päiväpeitolla on vakaa.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Hän kuulee, kun öisin koputetaan oveen, joskus kuuluu askeleita. Sillä ei ole väliä mitä minä uskon ja hyvä niin, sillä kaikki asiat eivät aina mahdu vain yhteen lokerikkoon. ”Miltä se sinusta tuntui?”, kysyn kun hän lopettaa kerronnan. Sillä on väliä, oikeastaan vain sillä.
”Minä niin toivoisin, että hän olisi ollut täällä vielä palatessani, mutta ei hän koskaan ole.” Sanoista tihkuu ikävä ja rakkaus ja vaikka kipein suru on jo hellittänyt, ei yli puolen vuosisadan aikainen toinen puolikas kai koskaan kalpene. ”Ehkä hän monin tavoin kuitenkin on vielä täällä sinun kanssasi, eikö niin?”, lohdutan sopivia sanoja etsien. Hän ei vastaa, ehkä hän ei kuullut. Hän katselee miehensä puolen ikkunasta ulos nousevaa aamua ja hymyilee levollisesti itsekseen.
Käyn taputtamassa häntä olkapäälle ja sanon että nähdään huomenna taas. Kallen kuva katsoo minua huoneen seinältä lähtiessäni, ja luulen että he kaksi tietävät enemmän kuin minä.
